Positiivinen raskaustesti

Meidän uusi vuosi on alkanut ihan rauhallisesti eikä juurikaan olla liikuttu kotoota muualle kuin kauppaan (ja joni tietenkin töihin arkisin). Ollaan katsottu paljon leffoja, ollaan tehty hyvää ruokaa, ollaan syöty herkkuja, ollaan rauhoituttu Vaasan reissusta, ollaan suunniteltu tulevia Vaasan reissuja ja muita viikonloppuja, ollaan levätty, ollaan laiskoteltu, ollaan vietetty melkeinpä kaikki vapaa-aika sohvalla, mutta hei, sohvallakin voi viettää treffejä. (; Emilin kanssa ollaan käyty silmälääkärissä ja neuvolassa. Emilin silmien laseroinnista puhuin tässä postauksessa ja tämä silmälääkärikäynti oli vain kontrollikäynti, jossa katsottiin onko jälki pysynyt hyvänä vai onko silmiin tullut uusia muutoksia. Silmissä ei ollut mitään vikaa ja näkökin oli hyvä, mutta sen tiesin jo sanomattakin, kun Emil on niin tarkkaavainen ja kiinnostunut kaikesta mahdollisesta ympärillä olevasta. Neuvolassa mitattiin paino ja pituus ja mitat olivat tällä kertaa 4070g ja 55cm. Pituutta oli tullut paljon lisää kolmessa viikossa (1cm per viikko) mutta paino ei edelleenkään ollut noussut tarpeeksi. Joni yritti lohduttaa mua, että kuka sen oikean painon ihan oikeasti edes määrittelee ja se on ihan hyvä pointti. Minä, tai mun tietääkseni Jonikaan, ei olla koskaan oltu mitään pulleita vauvoja, joten olisi mahdottomuus, että meidän vauvasta tulisi sellainen. Emil on juuri täydellinen tuollaisena sirona pötkylänä. <3 Syöminen on edelleen ongelma ja välillä tuntuu, että saan jonkun hermoromahduksen sen takia. Se vaikuttaa nykyisin yöuniini, kun jatkuvasti stressaan, että Emil ei syö tarpeeksi. En vain millään enää haluaisi palata siihen nenämahaletkuaikaan :( viime postaukseen sain vinkin alkaa pitää ruokapäiväkirjaa ja sitä oonkin nyt jonkun aikaa pitänyt. En kuitenkaan tiedä helpottaako se yhtään mun stressiä, kun pienet syömismäärät lukee konkreettisesti lapulla. Vai mitä sanotte esimerkiksi tästä viime yön merkinnästä: klo 1 10ml? Tuossa kun pitäisi olla yksi nolla vielä perässä. Keskosen kanssa on haastavaa, kun vuorokaudessa pitäisi syödä tietty määrä sekä ruokavälit pitäisi pitää suht lyhyinä, mutta kun vauvaa ei vaan mitenkään pysty pakottaa syömään ja se taas on ristiriidassa kasvun kanssa. Toivon todella, että tämä syömisongelma on vain väliaikaista, kun kaikki muu menee kuitenkin niin hyvin.

Uuden vuoden takia oon miettinyt paljon mihin suuntaan haluaisin tätä blogia viedä. Tiedän, että blogilla on paljon muitakin lukijoita, kuin vain kavereita ja sukulaisia ja haluaisinkin tarjota kaikille hieman jotain enemmän, enkä aina vain sitä meidän perus arkea. Meidän vauvakupla-arkemme kun ei ole yhtään sen kiinnostavampaa kuin kenenkään muunkaan normaali arki. Myös muista aiheista kirjoittelu antaisi itsellekin motivaatiota päivitellä tänne useammin. Inspiroidun päivittäin kaikennäköisista jutuista, teksteistä ja kuvista, joten ainakaan siitä ei ole puutetta, ehkä enemmänkin kirjoittamiseen löytyvästä ajasta. Pidän mielessä kuitenkin sen, etten halua kirjoittamistahdista tai -tyylistä mitään stressiä, vaan teen tätä omaan tahtiini ja tapaani. Pyrin myös julkaisemaan jutut aina viikolla, koska viikonloppuisin haluan keskittyä ihan vaan meidän perheen yhdessäoloon. Yhden postauksen tekemiseen menee yleensä koko päivä, koska teen tätä pääasiassa vain silloin, kun Emil nukkuu. Myöskään perfektionistin luonteeni perusteella en ole ikinä tarpeeksi tyytyväinen teksteihin tai kuviin tai oikeastaan yhtään mihinkään tähän liittyvään :D Sen takia mulla kestää älyttömän kauan siinä, että saan postauksen siihen kuntoon, että sen voi julkaista. Ulkoasuakin aion jossakin välissä ehkä muuttaa ja muutenkin perehtyä enemmän asetuksiin. Osaako joku esimerkiksi kertoa tällaiselle aloittelijalle miksi koneella blogia lukiessa kuvat näyttävät tarkoilta, mutta puhelimella lukiessa sumuisilta? Vasta, kun niitä painaa, niin ne näkyvät normaaleina. Mitä juttuja sitten voisin tänne kirjoitella? Listasin aiemmin ihan paperille kaikenlaisia ehdotuksia ja tulen esimerkiksi kertomaan hieman enemmän itsestäni, aion esitellä kotimme kuvien muodossa, kerron enemmän Emilin happihoidosta ja miten se vaikuttaa "normaaliin" elämään ja ehkä välillä kirjoittelen myös hieman syvällisempiäkin juttuja. Haluan myös pitää kirjoittamistavan peruspositiivisena. Blogin kommenttikenttään, facebookiini tai instagramiini voi myös ehdotella postausaiheita, jos jollakin siellä ruudun toisella puolella tulee jotain ehdotuksia mieleen :) Instagramiin päivittelen muuten myös arkeani suhteellisen useasti, paljon useammin kuin blogia ja minut löytää sieltä nimimerkillä emuuuy.

Joku varmaan säikähti tuota otsikkoa ja voisin ehkä vähän valottaa paremmin mitä sillä tarkoitin. Eli en ole siis todellakaan raskaana, vaan otsikko tuli ihan siitä, että tasan vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Olin vitkutellut sen tekemistä varmaan yli viikon ja lopulta Joni sai mut tekemään sen. Meidän oli tarkoitus mennä saunaan sen jälkeen ja testin tekeminen piti saada vain alta pois ennen sitä. Jotenkin odotin tikkuun vain yhtä viivaa, siis ihan siitä syystä, että en uskonut siihen tulevan kahta viivaa, eihän mulle mitään niin iloista asiaa voisi tapahtua. En meinannut millään edes uskaltaa katsoa sitä tulosta. Kaksi viivaa siihen kuitenkin piirtyi ja olimme molemmat Jonin kanssa hieman puulla päähän lyötyjä, kun ei tarkkaan tiennyt mitä tämä muutos tulee olemaan ja miten tästä edetään. Vaikka olimme olleet sillä ajatuksella matkassa, että vauva tulee jos on tullakseen ja mitään stressiä ei siitä asiasta oteta, niin olihan se silti aika uskomaton tunne, että hei tapahtuuko tämä oikeasti meille. Saunassa istuimme hiljaa ja varmasti molempian päässä vaan sinkoili kysymyksiä. Miten tämä vaikuttaa meihin ja loppuelämäämme, millaisia vanhempia meistä tulee, mitä kaikkea täytyy ostaa ja tietenkin se pakollisin ajatus: mitä kaikki muut tästä ajattelee? Päätimme, että molemmat saa kertoa yhdelle kaverille raskaudesta, niin, että on edes joku jolle voi purkaa ajatuksia. Muille kerrottaisiin vasta, kun raskausviikkoja olisi niin paljon, ettei alkuraskaskauden keskenmenoriskiä enää olisi. Olisi ollut kamalaa ensin kertoa ilouutinen ja seuraavassa hetkessä kertoakin, ettei mitään vauvaa enää ole. Itse aloin tosiaan varmaan ensihetkistä asti pelkäämään keskenmenoa, enkä tarkkaan edes tiennyt mistä se pelko kumpusi. Varmaan siitä, että kun kerrankin itselle tapahtui käytännössä maailman paras asia, niin tuntui siltä, että se onni otettaisiin multa kuitenkin pois. Ehkä hieman pessimistinen ajattelutapa (tai ehkäpä ihan vain omasta elämästä kokemusten kautta opittu), mutta ajattelen omalla kohdallani yleensä, että jos oon liian onnellinen, se onni tullaan ottamaan multa pois. Stressasin ihan älyttömästi sitä keskenmenoa ja tietenkin stressasin jopa sitä, että tämä stressaaminen tulee lopulta aiheuttamaan koko keskenmenon. Vasta sen jälkeen kun viikkoja oli tarpeeksi kasassa, osasin hieman rauhoittua. Jossain vaiheessa keksimme, että isälläni on maaliskuussa 50v synttärit ja mikä voisikaan olla parempi lahja, kuin kertoa ensimmäisestä lapsenlapsesta. Päätimme siis pysyä hiljaa sinne asti ja kertoa kaikille vasta silloin. Hyvin paljon mahdollista, että tällainen salailu ei olisi onnistunut, jos olisimme asuneet Vaasassa. Maaliskuussa sitten paljastimme kaikille totuuden ja muistaakseni olin silloin viikolla 15 tai 16. Ihan turhaan oltiin myös jännitetty mitä meidän vanhemmat tai kaverit sanoo. Kaikki olivat iloisia meidän puolesta. Osalle ei tullut asia edes yllätyksenä, mutta osalle taas tuli ihan täytenä yllätyksenä. Itseä jännitti ehkä eniten olla se kaveriporukan ensimmäinen äiti, mutta ihan hyvin kaikki on sujunut ainakin tähän mennessä. Tähänkin tosin vaikuttaa se, että kaikki kaverit asuu Vaasassa ja meidän elämä on Turussa. Tottakai sama pessimistiluonne mietti myös sitä, että vaikka kaikki päällisin puolin oli iloisia meidän puolesta, niin moniko puhui pahaa selän takana. Tuosta maaliskuun ilouutisen kertomisesta ei mennyt kauankaan, kun kaikki alkoikin hajota kasaan. Testin tekemisen jälkeen en ikimaailmassa olisi uskonut millainen matka tuosta raskaudesta oikeasti tulee. Ainahan kaikki toivoo sitä, että lapsi on terve ja kaikki sanovat sen olevan pääasia. Aikamoinen kliseinen lausehan se on, mutta ihan täyttä totta. Vaikka sitä alkuraskaudessa toitotti itselleen, niin en usko, että ihan täysin uskoin siihen tai ajatellut kuinka tärkeää se loppupeleissä on. Vasta sen jälkeen, kun saimme huonoja uutisia kerta toisensa jälkeen, eikä mitään takeita terveestä lapsesta ollut, oppi tuota lausetta arvostamaan ihan täysin eri tavalla. Kaikkien pelotteluiden jälkeen vieressäni nököttää kuitenkin täysin terve lapsi, koska en laske tuota happihoitoa sairaudeksi, koska siitä kuitenkin pääsee vielä jonain päivänä eroon. Elämä on ihmeellistä vai mitä. :)

Muistoja maaliskuulta.

♥: Emma

You never know how strong you are until being strong is the only choice you have

Moikka taas! Pahoittelut hiljaiselosta, kyllä täällä elossa ollaan, mutta mulla vaan ei ole oikein ollut jaksamista viime aikoina kirjoittaa. Niinpä nyt tuleekin hieman pidemmältä ajalta kuulumiset. Huomasin myös, että edellisessä postauksessa Sintillä oli vielä nenämahaletkukin paikoillaan. Postauksen julkaisemisesta ei tainnut kauaakaan mennä, kun hän omatoimisesti päätti, että pärjää ilman sitä ja repi koko letkun irti jo toistamiseen. Aluksi stressasin paljonkin miten Sintti pärjää ilman sitä ja miten hän syö ja sitä mukaa myös kasvaa, mutta tähän mennessä on kaikki ainakin sujunut ihan hyvin. Välillä on joitakin päiviä, kun hän syö huonosti, mutta niin kai meillä kaikilla on. Myönnän, että edelleen on päiviä jolloin otan vähän liikaakin stressiä siitä, jos Sintti ei mielestäni syö tarpeeksi. Pakottaakaan ei voi, koska silloin koko syömisestä tulee ongelma. Pitäisi kai opetella rentoutumaan ja olla tyytyväinen, että Sintti edes kasvaa, vaikka kasvu ei olisikaan aina sitä tarvittavaa 20-30 grammaa päivässä.

Joulukuun puolessa välissä Sintti pääsi elämänsä ensimmäiselle pidemmälle automatkalle, kun lähdettiin Vaasaan, josta ollaan Jonin kanssa molemmat kotoisin. Tarkoitus oli siis pitää Sintin ristiäiset siellä, kun suurin osa sukulaisistamme asuu kuitenkin siellä tai siinä lähialueilla. Meno- sekä paluumatka sujui hyvin ja Sintti nukkui suurimman osan automatkasta. Pientä kitinää alkoi olla loppumatkasta, mutta se on aika ymmärrettävää, eihän paikoillaan ole kiva olla niin kauaa. :) Itse stressasin miten Sintti suhtautuu isoon ihmislaumaan ja pysyykö hän tyytyväisenä pitkän päivän. No, hän yllätti ja oli nätisti koko päivän eli ristiäiset menivät sen takia mielestäni tosi hyvin. Meillä oli oikein ihana pappi ja kasteessa Sintti sai nimen Emil Väinö Viljami. Kun aikoinaan jouduin sairaalaan viikkoa ennen Emilin syntymää, meitä pyydettiin keksimään nimi valmiiksi siltä varalta, että vauva joudutaan hätäkastamaan. Olimme hieman miettineet raskauden aikana nimiä, mutta tuli se silti hieman yllättäen, että jaa nytkö se nimi täytyy jo keksiä. Nimi ei kuitenkaan vielä silloin virallisiin papereihin mennyt, vaan keskolassa oli käytäntö, että he haluavat kutsua vauvaa nimeltä ja se kuulemma helpottaa vanhempienkin jaksamista arjessa, kun vauvalla on joku nimi millä kutsua häntä. Nimen olisi siis saanut vielä vaihtaa siinä vaiheessa, kun laitoimme viralliset paperit maistraattiin parin kuukauden sisällä syntymästä. Emiliä oltiin kuitenkin mietitty jo raskausaikana ja kun vauvaa alkoi syntymästä asti kutsua sillä nimellä ja se alkoi tuntua luontevalta, olisi tuntunut oudolta muuttaa se. Vaikka Emil onkin vanha suomalainen nimi, pidän sitä kuitenkin enemmän ruotsinkielisenä nimenä. Itse olenkin aina pitänyt enemmän ruotsalaisista ja kansainvälisistä nimistä kuin perus suomalaisista. Meidän täytyi myös keksiä nimi, joka sopii yhteen Jonin ruotsinkielisen sukunimen kanssa ja Emil oli juuri sellainen. Väinö tulee mun suvusta ja Viljami oli vain kiva nimi Väinön perään, koska halusin vauvalle kolme nimeä. Kokonaisuudessaan ristiäisreissu sujui oikein hyvin. Emil nukkui hyvin yöt, mutta syömisen kanssa oli ongelmia, kun hän selkeästi reagoi, kun poikettiin normaaleista arkirutiineista. Pääasiassa matkasta jäi hyvä muisto ja onhan se hyvä, että kaikki meni hyvin, koska joudumme kuitenkin ravaamaan aika usein tuota Turku-Vaasa-väliä.

Ristiäisten jälkeen seuraavalla viikolla kävin Emilin kanssa kontrollikäynnillä tyksin sydän- sekä happipolilla. Sydämessä ei näkynyt mitään vikaa tai muutakaan happihoidon aiheuttamaa kuormitusta ja hyvä niin. Paino oli 3740g ja pituus 52cm. Painokäyrä ei nouse yhtä tasaisesti kuin pituuskäyrä, joka menee jyrkästi noususuunnassa. Tarvittavaa 20-30 grammaa päivässä paino ei ollut noussut, mutta kaikki näyttää kuitenkin hyvältä nihkeästä painonnoususta huolimatta. Lääkärikin sanoi, että pääasia on, että paino kuitenkin nousee. Myös fysioterapeutti tutki Emilin ja antoi kehuja hyvästä kehittymisestä.

Jouluksi lähdimme taas Vaasaan ja ainakaan alkureissu ei mennyt ihan niin kuin olimme suunnitelleet, kun mun vanhemmat olivat sopivasti vatsataudissa. Joulun siis vietimme Jonin vanhemmilla ja olihan se toisaalta kivakin, ettei tarvinnut ravata kahden paikan väliä ensimmäisinä neljänä päivänä. Uskalsimme siis vasta joulun jälkeisellä viikolla mennä mun vanhemmille, jossa normaalisti yövymme. 27. päivä Emil täytti jo puoli vuotta ja en voi uskoa, että aikaa menee niin nopeasti. Juurihan tuo natiainen syntyi. Joulun jälkeen pääsimme myös ensimmäisen kerran Emilin kotiutumisen jälkeen kahdestaan Jonin kanssa syömään ja leffaan, kun Emil jäi mummilaan hoitoon siksi aikaa. Vaikka omaa aikaa ei ollut vielä ehtinyt kaivata, kun Emil on vasta vähän yli kaksi kuukautta ollut kotona, niin kyllä sen huomasi, että oli ollut sen tarpeessa ja se teki meille hyvää. Meillä kun ei ole Turussa mahdollisuutta kahdenkeskiseen aikaan, niin nyt se täytyi käyttää hyväksi. Vaikka perhettä ja kavereita onkin aina ihana nähdä pitkästä aikaa, on nuo Vaasan reissut aina sellaistakin juoksemista paikasta toiseen, että rentoutuminen on kaukana. Tälläkin reissulla jouluaatto taisi olla ainoa päivä, kun ei tarvinnut, kuin vain olla. Meillä on päivät suunniteltu tunnin tarkkuudella, mitä milloinkin tehdään ja kenen kanssa ja kyllä se on ihan älyttömän stressaavaa. Mitenkään ei pysty aina miellyttämään kaikkia ja siitä tulee tosi huono omatunto. Viime maanantaina, kun pääsimme kotiin niin tuntui, että pystyi taas hengittämään kunnolla, kun tiesi, että nyt ei tarvitse tehdä mitään, vaan saa vain olla. Vielä alkuvuonna teimme viikonloppureissujakin Vaasaan, mutta enää meidän ei kannata sellaisia tehdä, kun siinä on tosiaan vain lauantai päivä aikaa tehdä jotain ja Emil menee ihan sekaisin, kun rutiineista poiketaan. Nykyään teemmekin mielellään ainakin viikon reissuja, kun silloin ehtii tekemäänkin edes jotain ja Emil ehtii siinä ajassa tottua jo hiukan erilaisiin rutiineihin. Kaikkihan tehdään nykyään tuon pienen ehdoilla ja niin sen pitääkin mennä.

Uuden vuoden vietimme kaveriperheen luona, joilla on myös alle vuoden ikäinen lapsi, joten uusi vuosikin meni lasten ehdoilla rauhallisesti. Miehet toki joi vähän, mutta naiset pysytteli limsassa. Olisimme saaneet Emilin hoitoonkin ja voineet itse lähteä rilluttelemaan, mutta sen verran on Emilin syntymä muuttanut mua, että juominen ei vielä kiinnosta. Se ei myöskään olisi enää samanlaista rentoutumista ja hauskanpitoa kuin ennen, koska Emiliä ei seuraavana päivänä kiinnostaisi, vaikka äidillä olisi kuinka kova krapula, vaan hän vaatisi ihan samanlaista hoitoa, kuin jokaisena muunakin päivänä. Krapulassa kitisevän lapsen huuto ei oikein innosta mua ja siinä on jo tarpeeksi motivaatiota pysyä selvänä. Uutena vuotena tulikin vuosi tipatonta täyteen ja saa nähdä kauanko se jatkuu vielä. Ainakaan vielä ei ole hinkua "pilata" sitä. 

Kun alan miettiä vuotta 2016, mulla tulee ensimmäiseksi mieleen sana ahdistava. En ole ikinä ennen elänyt niin kauan putkeen niin stressaavaa ja ahdistavaa aikaa, kuin mitä vuonna 2016 ja mua alkaa aivan kurkusta kuristamaan, kun mietin viime talvea ja kevättä, kun ei tiennyt mitä tapahtuu. Olin silloin niin ahdistunut ja masentunut, että pelkkä kaupassa käynti riitti aiheuttamaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja en ihan paniikkikohtauksiltakaan välttynyt. Halusin vain pysyä kotona neljän seinän sisällä turvassa, vaikka välillä tuntui että seinätkin kaatuvat päälle, enkä saa kunnolla happea. Vaikka vuosi on ollut raskain ja stressaavin ikinä, niin se on samalla ollut myös onnellisin ikinä. Koko elämä muuttui ja asiat sai uuden tärkeysjärjestyksen. Mun suurin haave toteutui ja sain oman perheen. Halusin aina salaa ensimmäisen lapsen viimeistään 25 vuotiaana ja eilen teki mieli vetää rasti ruutuun, kun täytin 25 ja vierellä oli ihana mies ja pieni vauva. Vuosi on tehnyt musta vahvemman ja onnellisemman kuin ikinä ennen ja siitä voin kiittää pelkästään Jonia ja tuota minimiestä, joka tälläkin hetkellä tuhisee mun vieressä. Mikään ei mene tai tule menemään mun elämässä noiden kahden edelle. Ilman Jonia en olisi myöskään ikinä selvinnyt näinkään täysijärkisenä tästä vuodesta. Vastoinkäymiset kääntyi lopulta voitoksi ja vahvisti meidän suhdetta entisestään. Päinvastoinkin olisi ihan hyvin voinut käydä, koska uskaltaisin väittää, että mikään ennestään jo hataralla pohjalla oleva parisuhde ei tällaista olisi kestänyt. Tosiystävät pysyi myös vierellä, vaikka elin elämäni vaikeimpia aikoja. Oon todella huono puhumaan vaikeista asioista muille ja yleensä pidänkin pahan olon sisälläni, koska en halua vaivata muita omilla ongelmilla. Onneksi kuitenkin edes välillä avauduin joillekin ja mua jaksettiin kuunnella. Vuosi opetti paljon kiitollisuutta. Nykyään osaa iloita enemmän pienistä jutuista, eikä asioita pidä todellakaan enää itsestäänselvyyksinä. Kun joku nykypäivänä kysyy mitä meille kuuluu, tunnen kiitollisuutta ja sanon, että tosi hyvää. Vielä keväällä en olisi todellakaan sanonut tai tuntenut niin. Emil on kiltti lapsi ja ollaan päästy keskola-ajan jälkeen helpolla kotona. Välillä hänellä on kiukkukohtauksia, mutta niinhän se taitaa äidilläkin olla. :D Joku saattaa kauhistella noita happiviiksiä ja happipullon raahaamista matkoilla, mutta me ollaan jo niin totuttu niihin, ettei se vaivaa yhtään. Kukapa olisi oikeasti kesällä edes uskonut, että päästään tähän pisteeseen missä nyt ollaan. Tästä on hyvä aloittaa vuosi 2017. 

"You never know how strong you are until being strong is the only choice you have." 
- Bob Marley

♥: Emma

#maailmankeskoslastenpäivä

Eilen vietettiin maailman keskoslasten päivää. Itse en tiennyt, että sellaista päivää on edes olemassakaan, mutta onhan noita kaiken näköisiä muitakin päiviä olemassa, joten miksi ei sitten keskosillekaan olisi. Jos totta puhutaan, niin vielä puoli vuotta sitten tuo päivä ei olisi merkinnyt mulle mitään, mutta nyt tilanne on aivan toinen. Päivä laittoi mut muistelemaan paljon Sintin alkutaivalta. Herkistyin monta kertaa päivän aikana ja jaksoin ihmetellä ja iloita tuosta vieressä makaavasta pikku taistelijasta, joka halusi näyttää meille kaikille, että rankka alku ei ole este millekään. Muistan ikuisesti sen hetken, kun lähes tulkoon shokissa näin Sintin ensimmäistä kertaa. En tajunnut yhtään kuinka pieni hän on, vaan kiinnitin vain huomiota auki oleviin silmiin, miten sillä voi olla edes silmät auki? Yritin toitottaa itselleni, että siinä oli mun vauva, mutta ei se meinannut millään mennä mun järkeen. Onko mulla nyt vauva? Oonko mä nyt äiti? Onko meillä nyt vauva? Ollaanko me nyt vanhempia? Mun vauva. Meidän yhteinen vauva. Ihan oikeasti. Vauva, joka oli puoli vuotta asunut mun mahassa. Vauva, jonka potkut olin tuntenut jo viikkoja. Vauva, jolle mielessäni välillä juttelin. Vauva, josta olin jo vuosia haaveillut. Vauva, jota saisin helliä ja pussailla niin paljon kuin haluaisin. Vauva, jota rakastaisin maailmassa eniten. Tuo pieni sisupussi osoitti luonteensa lujuuden ensihetkistä lähtien. Hän ei joutunut edes hengityskoneeseen aluksi, vaan vasta samana päivänä myöhään illalla. 

Sintti muutaman tunnin ikäisenä.

Kahteen ensimmäiseen päivään en edelleenkään voinut ymmärtää, että keskoskaapissa makoileva pieni mytty on meidän oma, enhän edes nähnyt häntä kunnolla, koska makasin itse toipilaana sängyssä. Sintin huoneessa humisi tasaisesti hengityskone ja välillä kuuluvat piippaukset ilmoittivat hetkellisestä pulssi- tai saturaatiolaskusta. Huoneessa ja keskoskaapissa oli hämärää, koska keskosille halutaan pitää lämpöisessa kaapissa mahdollisimman kohdunomaiset olot. Huoneessa ei saanut puhua kovaa ja vauvan annettiin olla mahdollisimman rauhassa. Kerralla tehtiin useampia hoitoja/toimenpiteitä, esimerkiksi annettiin maito ja vaihdettiin vaippa. Hoitovälit annettiin vauvan olla rauhassa. Itse tajusin Sintin pienuuden vasta parin päivän päästä syntymästä, kun pystyin ensimmäistä kertaa seisomaan. Tiesin ja tunsin, että se pieni rääpäle on oma, mutta ajatus tuntui silti vieraalta. Olin myös odottanut pientä ja söpöä minikokoista vauvaa, kuin pienempää kopiota täysiaikaisesta vauvasta, mutta näky oli kaikkea muuta. Sintti oli pieni ja hento ja vaikutti erittäin heikolta, ihan kuin hän menisi rikki pelkästä kosketuksesta. Iho oli tumma ja ohut, verisuonet loistivat ihosta läpi ja kylkiluut paistoivat kyljistä läpi. Oli hänellä sentään kaikki minisormet ja varpaat tallella, mutta hän oli niin pieni, että iho ei paljon näkynyt kaikkien johtojen alta. Vaippakin oli niin iso, että Sintti melkein hukkui siihen, vaikka vaipan koko vastasi kooltaan lähinnä pieneltä naisten pikkuhousunsuojalta. Suoraan sanottuna Sintti näytti enemmän avaruusoliolta, kuin vauvalta. Miksi kukaan ei ollut varoittanut mua tällaisestä? Hänen käsivarret olivat mun etusormen paksuiset ja kämmen sormenpään kokoinen. Miten tuosta voisi ikinä kasvaa oikean kokoista vauvaa? Olinhan mä mielessä kuvitellut kuinka pieni 500 grammainen voisi olla, mutta en todellakaan odottanut, että se ihan noin pieni olisi. 

Sintti kahden päivän ikäisenä.
Muistan hämmästelleeni, että miten noin pienellä voi olla edes hiuksia päässä.

Vasta kuudentena päivänä sain Sintin ensimmäistä kertaa syliin ja vasta silloin ja siitä hetkestä asti Sintti alkoi tuntua todelliselta. Silloin sen pienuudenkin vasta kunnolla tajusi. Tuntui, kuin olisi jotain tosi pientä kissanpentua pitänyt sylissä. Sintin pääkin mahtui tissien väliin sopivasti. Alkoi pitkä taival sairaalassa ja meidän arki muuttui täysin. Ei ollut muuta, kuin vauva ja mielessä ei pyörinyt juuri koskaan mitään muuta. Tunsin tosi huonoa omaatuntoa, kun en enää samalla tavalla jaksanut vastailla esimerkiksi kavereiden viesteihin, mulla ei vaan yksinkertaisesti riittänyt jaksaminen siihen. Mulla ei ikinä ollut käynyt edes mielessäkään, että juuri meidän kohdalle voisi osua keskosuus. Ainahan sitä ajattelee, että kun tulee raskaaksi, kaikki menee hyvin ja lapsi syntyy terveenä ilman minkäänlaisia ongelmia. Eihän muuta vaihtoehtoa edes ole. Ikävä kyllä, aina se ei mene niin. En mä tajunnut ennen Sinttiä edes ajatella mitään keskosia, vaikka itsekin oon syntynyt melkein kuukauden etuajassa, eli myös itse olen keskonen. Mutta mitä ne keskoset oikeasti edes ovat? Pieniä vauvoja jotka asuvat kaapissa? Kai ne yli kaksi kiloa painavat? Voiko muka alle kaksikiloinen selvitä edes hengissä? Meillä alkoi kuitenkin nopeasti tieto karttua ja jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen, se ei enää olisi niin pelottavaa. Nyt tietäisin esimerkiksi, että jokaista koneesta tulevaa ääntä ei tarvitse aluksi säikähtää. Nykyään tiedän, että keskoseksi lasketaan alle 2500g painava, sekä ennen 37 raskausviikkoa syntynyt. Sitten on vielä erikseen pikkukeskoset, jotka ovat alle 1500g painavia. Vuosittain suomessa kaikista syntyneistä vauvoista noin 1% syntyy alle 32 raskausviikolla tai on alle 1500g painoisia pikkukeskosia. Miten tuolla todennäköisyydellä se voi sattua juuri meidän kohdalle? Kun mulle kerrottiin aiemmin ultrassa, että meidän vauvan painoarvio on 540g, olin täysin varma, etten ikinä saisi häntä elossa syliini. Eihän niin pieni voisi ikimaailmassa selvitä. En uskaltanut edes kysyä, onko meidän vauvalla mitään mahdollisuuksia selvitä, koska pelkäsin niin paljon sitä vastausta. Kuvittelin myös mielessäni, kuinka ankea paikka keskola olisi. Elämä olisi siellä varmasti yhtä itkua, surua ja pelonsekaisia ajatuksia. Pelkkä ajatus keskolasta masensi. Kun sinne keskolaan sitten jouduttiin, huomasin hyvin äkkiä, että paikka oli kaikkea muuta, kuin olin kuvitellut. Siellä naurettiin paljon milloin millekin, koko henkilökunta eli mukana jokaisen lapsen eri vaihetta ja olivat vanhemmille tukena jokaisena päivänä. Elämä siellä ei tosiaankaan ollut niin vakavaa, kuin olin kuvitellut. Siellä ei keskusteltu pelkästään vauvojen asioista, vaan ihan mitä mieleen vain sattui juolahtamaan, ihan niin kuin puhuisi jollekin omalle kaverille. Sintillä oli neljä omahoitajaa, joista jokaisesta tuli meille läheinen. Toki täytyy muistaa, että kaikkien kohdalla ei käy niin hyvä tuuri, kuin meillä ja heille keskola on juuri se mun aiemmin kuvitteleva ankea ja surullinen paikka. Mulla tulee itku pelkästä ajatuksestakin miten huonosti tässä olisi voinut oikeasti käydä.

Sintti kolmen päivän ikäisenä.

Ensimmäiset päivät ja viikot on mulla hieman sumussa, mutta jotain asioita ja tunteita siltä ajalta kyllä muistaa vielä. Sintti osoittautui luonteeltaan melkoiseksi itsepäiseksi jääräpääksi. Jos hän jotain mieltä asiasta oli, hän ilmaisi sen erittäin selvästi. Voitteko kuvitella! Pieni 500 grammainen rimpula, miten sellaisella voi olla niin paljon omaa tahtoa. Hengityskonetta hän inhosi ja hän ei painanut edes kiloa, kun ensimmäisen kerran pikku käsillään repäisi hengitysputken irti. Tämä tapahtui kaksi kertaa sairaalaolon aikana. Tiedättekö niitä virkattuja mustekaloja, jotka on tehty keskosille? Niiden tarkoitus on, että keskonen pitäisi mustekalojen lonkeroista kiinni mielummin kuin johdoista, mutta jostain kumman syystä niitä johtoja ja letkuja on vain paljon kivempi repiä. Sintti oli mahassa erittäin touhukas ja se näkyi myös keskoskaapissa ja näkyy myös edelleen tänäkin päivänä. Muistan ikuisesti kuinka ne pienet narukädet vispasivat ilmaa keskoskaapissa. Edelleenkin Sintti on harvoin niin rauhassa, että vain makaisi hiljaa paikallaan. Oikeastaan vain silloin, kun hän nukkuu sikeästi. Aina kuuluu vähintään jotain ääntelyä tai juttelua, tai sitten muuten vain ei kauaa pysytä paikallaan. Taitaa tulla aikamoinen vilpertti ja vaahteramäen Eemeli kun tuosta hieman kasvaa, pitäisiköhän olla huolissaan? :D 

Näin hienosti meillä kannatellaan jo hetken aikaa päätä!

Vaikka voisi kuvitella, että me murehdittaisiin täällä kaiket päivät Sintin keskosuutta, niin tilanne on aikalailla toinen. Jaksan päivittäin iloita ja ihmetellä tuota sisupussia ja siitä miten rakas se on. Keskosuus on mulle ainakin opettanut kärsivällisyyttä (Joni saattaa olla tästä eri mieltä :D), en voi enkä saakaan olettaa, että Sintti esimerkiksi kasvaisi ikäistensä tasolle samantien tai oppisi jonkun taidon samassa tahdissa muiden kanssa. Meillä iloitaan Sintin omista kasvu- ja kehittymisetapeista ihan samalla tavalla, kuin muutkin vanhemmat tekevät. Väitän myös, että keskosuus on meille molemmille opettanut mikä on elämässä tärkeää ja itse yritän ainakin (taas Joni saattaisi olla tässä kohtaa eri mieltä :D) olla murehtimatta jotain pikku asioita, millä ei loppupeleissä ole mitään väliä. Kun on saanut pelätä oman lapsen menettämistä, tuntuu kaikki sitä pienemmät omat ongelmat aika turhanpäiväisiltä nykyään. Kuinka pinnallinen sitä onkaan ennen ollut. Tietenkään en vähättele tai vertaile muiden ongelmia siihen, mitä me ollaan saatu kokea, kaikki ongelmat on ihmisille juuri niin isoja, kuin ne sillä hetkellä tuntuvat, mutta itse oon pyrkinyt ja aion jatkossakin pyrkiä siihen, etten narisisi enää (ainakaan niin paljon kuin ennen :D) mistään pienistä jutuista. Joulukuisia ristiäisiä odotan eniten siitä syystä, että muutkin näkevät, että meidän poika on ihan tavallinen vauva, muuta eroa ei ole kuin happiviikset, joista päästään ajan kanssa eroon sekä pienempi koko verrattuna muihin saman ikäsiin. Keskosuus ei ole sairaus ja keskonen voi syntyä kenelle vain, ulkonäkö ei liity siihen millään tavalla. Meitä ei tarvitse sääliä tämän takia, meillä on kaikki aivan hyvin. Kuten myös aiemmin olen täällä sanonut, tuntuu Sintin keskola-aika kuitenkin aika kaukaiselta ajatukselta jo. Ihmettelen sitä paljon, koska se kuitenkin oli osa meidän jokapäiväistä elämää niin pitkään. Itse olen ja tulen aina olemaankin ikuisesti kiitollinen TYKSin henkilökunnalle Sintin hyvästä hoidosta. Ilman osaavaa henkilökuntaa, Sintti ei varmastikaan täällä enää olisi. Paljon moititaan julkista terveydenhuoltoa, mutta ainakin suomessa keskosten hoito on huippuluokkaa. Ja monessako muussa maassa on niin, että vaikka lapsi on kuukausia sairaalahoidossa, täytyy hoitomaksu maksaa vain viikolta? Tuskinpa hirveän monessa. Joka päivä ihmettelen sitä, miten pienestä elämä voi lähteä ja miten siitä 500 grammaisesta pienestä rääpäleestä on kasvanut jo melkein kolme ja puoli kiloinen vauva, meidän pieni ihme <3

Tähän loppuun laitan vielä pari vertailukuvaa: 

7.7.16 Sintti puolitoista viikkoa vanha.

18.11.16 Sintti tänään lähes 5 kuukautta vanhana.

Kivaa viikonloppua kaikille!

♥: Emma

Kotona ollaan!

Täällä ollaan taas päivittelemässä kuulumisia! Syy tähän hiljaiseloon on ollut mielestäni kuitenkin ihan pätevä. Meidän pikkuinen on siis vihdoin ja viimein päässyt kotiin! <3 Oon halunnut kunnolla keskittyä siihen ja opetella meidän uutta arkea ja uusia rutiineja. Keskolapäiviä tuli loppujen lopuksi kasaan yhteensä 117. Vaikka tuo määrä tuntuu isolta (ja onkin sitä) ja vaikka Sintti on ollutkin vasta parisen viikkoa kotona, tuntuu keskola-aika jollakin tapaa kuitenkin aika kaukaiselta ajalta jo. Jotenkin hullua, koska siellä kuitenkin ravasi lähes neljä kuukautta joka päivä. Enää ei ole itse tarvinnut laittautua joka aamu, kun on täytynyt joka päivä lähteä ihmisten ilmoille, vaan oon saanut olla kotona justiinsa niin kamalan näköisenä, kuin on huvittanutkin ja pysytellä visusti neljän seinän sisällä. Pakkanen ja lumi on toki myös osasyy tähän :D

Meillä on normaali arki lähtenyt oikeastaan alusta asti aika kivasti liikkeelle. Päivät kuluu nopeasti ja välillä huomaan olevani suu hymyssä ihan ilman syytä, ei tarvitse kuin katsoa Sinttiä tai Sinttiä ja Jonia yhdessä, niin suupielet kääntyy väkisinkin ylöspäin. Nuo kaksi on mulle jotain niin rakasta ettei voi edes sanoin kuvailla. Välillä täytyy melkein nipistää itseänsä, että heräänkö pian jostain unesta, onko tämä oikeasti muka mun elämää! Kuinka onnellinen voinkaan olla tuosta pikkumiehestä ja miten noin pieni voi olla noin rakas.

Nukkumaan Sintti menee suunnilleen ilta kymmenen maissa niin kuin me itsekin ja nukkuu yleensä viiteen-kuuteen asti putkeen. Aika hyvin mun mielestä! Välillä hän kitisee öisinkin mahavaivoja tai sitä, kun tutti tippuu, mutta yleisesti ottaen yöt ovat menneet hyvin. Joni nousee arkisin kuudelta töihin ja silloin mekin noustaan Sintin kanssa ylös. Päivällä yritän nukkua edes pienet päiväunet samaan aikaan, kun Sinttikin nukkuu. Hänellä on edelleen nenämahaletku käytössä ja öisin se on kieltämättä ollut ihan kätevä. Sintti syö yöllä kahden aikaan, jolloin hän on täydessä unessa, eli saamme vain laittaa maidon valumaan letkusta ja jatkaa itse unia. Päiväunirytmiä ei ole vielä muodostunut, vaan Sintti nukkuu yleensä silloin, kun väsyttää. Joskus hän saattaa olla lähes tulkoon koko päivän hereillä ja joskus on sitten päiviä jolloin tuntuu, että hän nukkuu koko ajan. Päiväunet on ainakin näin aluksi vielä nukuttu yleensä sohvalla, joten illalla, kun Sintin vie omaan sänkyyn, hän tietää, että nyt mennään kaikki yhdessä nukkumaan. Kovin kauan ei myöskään kestä, että Sintti omaan sänkyynsä nukahtaa. Aluksi toki kerrotaan päivän kuulumiset sängyssä oleville nalleille ja pupuille, mutta aika nopeasti alkaa kuulumaan pieni söpö tuhina <3 uskon myös, että kun Sintti on jo keskolassa tottunut nukkumaan/nukahtamaan yksin, on nukahtaminen kotonakin helpompaa. Tuntuu, että hän voisi nukahtaa ihan minne vaan :D Iltarutiineiksi on muodostunut myös esimerkiksi yöpuvun laitto, joten uskon, että sekin auttaa Sinttiä hahmottamaan, että nyt on ilta ja nyt käydään nukkumaan. Itse pidän tärkeänä, että myös vauvalle puetaan iltaisin yöpuku eikä mennä likaisilla päivävaatteilla sänkyyn, vaikka joku saattaakin pitää typeränä tätä ajatusta. Mutta eihän me muutkaan päivävaatteilla nukkumaan mennä :) vielä haluaisin pariksi illaksi viikossa iltakylvyn rutiiniksi, nyt se on tehty lähinnä silloin, kun on jaksanut sen tehdä. Eiköhän näitä rutiineitakin ala tulla vielä enemmän sitten, kun Sintti tästä vielä kasvaa.

Sinttihän täytti viime viikolla jo neljä kuukautta ja vaikka hän keskosena syntyikin, kiinteän ruuan saa siitä huolimatta aloittaa samaan aikaan, kuin täysiaikaisellakin vauvalla. Myös rokotukset lasketaan tästä oikeasta syntymäpäivästä, mutta kasvu ja kehitys sen sijaan lasketusta ajasta. Sintti on nyt saanut maistaa perunaa ja luumua ja hyvin on kaikki alas mennyt mitä on annettukin. Nythän puhutaan kuitenkin tosi pienistä määristä, maximissaan muutamasta teelusikallisesta (mikä on aika paljon, kun meille sanottiin, että hyvä on jos saatte annettua edes puolikkaan teelusikallisen). Luumusose on auttanut myös jonkin verran mahavaivoihin. Kerran viikossa olisi hyvä aloittaa siis uusi maku ja kaapissa odotteleekin jo porkkanasose maistettavaksi tänä viikonloppuna.

Sintti on päättänyt myös näyttää, että keskosetko muka tulevat kehityksestä rutkasti jäljessä. Meillä nostellaan ja käännellään jo ikäisekseen ja kokoisekseen hyvin päätä ja käännytään välillä kyljeltä toiselle. En tosin tiedä tuleeko tuo kääntyminen vähän niinkuin vahingossa. Lattialle vatsalleen kun Sintin laittaa, alkaa jalat nousta ilmaan ja hän tekee sellaisen lentokoneasennon. Kauaa ei kestä, kun hermo menee, kun ei millään pääse eteenpäin :) oman vatsan päälle kun hänet ottaa, osaa hän hienosti kannatella varsinkin siinä asennossa päätään. Paikallaankin hän osaa jo pyöriä, katseen kun kääntää, niin vauva onkin poikittain siitä asennosta mihin hänet lattialla jätti. Meillä on nyt ollut parin viikon välein keskolan happipolilla kontrolliaika, seuraavalla kerralla myös fysioterapeutti tutkii hänet ja saa nähdä mitä hän sanoo tästä kehityksestä :) viime käynnillä yli viikko sitten paino oli 2890g ja pituus 45cm. Pituudesta en osaa sanoa, mutta painon luulisi menneen jo 3kg yli. 

Täällä suunnitellaan tällä hetkellä ristiäisiä. Mulla asuu toinen puoli suvusta täällä etelässä, niin päädyimme siihen ratkaisuun, että pidämme pienemmät juhlat meillä kotona niille jotka täälläpäin asuvat ja isommat viralliset ristiäiset pohjanmaalla muulle suvulle. Kortteja tässä olen jo monta päivää väsännyt, ehkä ne pian tulevat valmiiksi :D Monet ovat muuten ihmetelleet sitä, että eikö Sinttiä ole hätäkastettu, koska eikö keskoset aina hätäkasteta. Eli hätäkaste tehdään nimensä mukaisesti ainoastaan silloin, jos on joku hätä esimerkiksi menehtymässä oleva vauva ja meillä ei ole onneksi ollut hätäkasteeseen tarvetta. Virallinen nimi Sintillä toki jo on ja kelakorttikin löytyy, nimi kun on pitänyt ilmoittaa maistraattiin jo aikoja sitten. Nyt vain odotellaan enää virallisia ristiäisiä. Mielessä myös kävi, että puhunko blogissa ristiäisten jälkeen edelleen Sintistä vai puhunko sitten hänestä ihan oikealla nimellä, saa nähdä. Säännöllistä hymyilyä odottelen kovasti, tällä hetkellä hymy tulee satunnaisesti silloin tällöin ja vähän puolivahingossa. Sain kuitenkin viimeksi napattua juuri oikealla hetkellä kuvan!

Mukavaa viikonloppua kaikille!

♥: Emma

kotiinpääsyä odotellessa

Täällä meillä on taas hirmuisen paljon tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita! Verkostopalaveri Sintin kotiutumisesta, happirikastimeen siirtyminen, ensimmäinen vaunulenkki, ensimmäinen kotiloma jne <3 verkostopalaverissa oli paikalla kymmenisen ihmistä, jotka kuuluvat Sintin tukiverkostoon. Me, lääkäri, omahoitaja, fysioterapeutti, neuvolatäti, kotipalvelutäti, sosiaalityöntekijä ja pari muuta hoitajaa. Palaverissa käytiin läpi muunmuassa Sintin elämän vaiheita tähän päivään asti, Sintin kasvukäyrää, happijuttuja, neuvolajuttuja, mihin kunnan palveluihin olemme oikeutettuja, kelan tukijuttuja, mitä erilaisia poliklinikkakäyntejä tulee vielä silloinkin, kun Sintti on kotona ja meille sitä tärkeimpää asiaa: kotiutumista. Meille oli uutta, että olemme oikeutettuja tässä tilanteessa kotipalveluun (esimerkiksi lastenhoitoon tai kodin siivoukseen). Vaikka tiedän, että jossakin vaiheessa haluan välillä omaa aikaa Jonin ollessa töissä tai sitten haluamme yhdessä tehdä jotain kivaa, tuntuu ajatus avun pyytämisestä silti erittäin kaukaiselta. Tiedostan kyllä, että Sintti tarvitsee hyvinvoivat vanhemmat ja siihen auttaisi välillä juuri se oma/yhteinen kahdenkeskinen aika, niin täytyisi olla todella läheinen ihminen, että pystyisin edes kuvittelemaan antavani lapseni hänelle hoitoon ja vielä kaukaisemmalta ajatukselta tuntuu se, että oikeasti jättäisin lapseni hoitoon ja lähtisin itse vaikka kaupassa käymään. Alusta asti meille on toitotettu, että meidän täytyy muistaa pitää huolta myös itsestämme ja täytyy olla muutakin elämää, kuin sairaalaelämä, mutta jotenkin tuli tunne, että saa nähdä pistääkö kyllä-mä-pärjään-asenne vastaan tässä kotipalveluasiassa. Koko kolmen ja puolen kuukauden sairaalajakson aikana olemme tehneet Jonin kanssa neljän päivän reissun Vaasaan, kun hoitajat keskolassa painottivat, että se tekee meille hyvää. Ekat kaksi päivää halusin taukoamatta kotiin ja sairaalaan Sintin luo ja se näkyi myös käyttäytymisessäni, kun vähän väliä masistelin tai itkeskelin ikävää, mutta kieltämättä toiset kaksi päivää olivat jo ihan kivoja, vaikka ikävä olikin kova. Toki parin tunnin lastenhoitoapu on hieman eri asia, kuin neljän päivän reissu kotikonnuille, mutta sen näkee sitten myöhemmin koemmeko tarvetta ulkopuolisen tahon avulle.

Ensimmäisellä vaunulenkillä kävimme pari päivää sitten. Lainasimme keskolasta vaunuja, puimme Sintille ensimmäistä kertaa ulkovaatteet päälle, laitoimme happiviikset kiinni matkahappipulloon ja saturaatiomittarin kiinni jalkaan ja sitten vain Sintti kärryihin ja menoksi! Vaikka silloin oli pahin neljän ruuhka ja meteliä paljon, Sintti nukkui tyytyväisenä koko kävelylenkin ajan, pari kertaa vain raotti silmiä, mutta ei jaksanut ihmetellä mihin oikein on joutunut. Pakko myöntää, että aika ylpeänä niitä vaunuja työnteli. Tuntui kerrankin jotenkin niin normaalilta vauva-arjelta. Myös matkahappipullon kanssa ”säätäminen” osoittautui helpommaksi, kuin olimme kuvitelleet (voin jossain vaiheessa kun Sintti kotiutuu kertoa enemmän näistä happijutuista ja miten se vaikuttaa normaaliin elämäämme). Happirikastimeen siirryttiin myös samana päivänä, kuin vaunulenkki tehtiin, aluksi virtauksena oli litra/tunti, eilen laskettiin 0,75 litraan ja tänään jo puoleen litraan. Kyllä ne meidän pikkuisen keuhkot vain alkaa kasvaa pikkuhiljaa <3 Sinttikin on taas enemmän tyytyväisempi ja rauhallisempi, kun ilma ei puhalla niin kovaa nenään. 

Ja sitten se tärkein asia tällä kertaa: kotiloma <3. Sintti pääsi siis ensimmäiselle päivän mittaiselle kotilomalle eilen. Olisin kuvitellut, että Sintti on aivan ihmeissään päästessään ensimmäiselle automatkalle ja ensimmäistä kertaa turvakaukaloon, mutta poitsuhan nukkui tyytyväisenä siihen asti, kun kotona riisuttiin ulkovaatteet pois. Sen jälkeen hän ei sitten malttanutkaan nukkua, kuin aivan maximissaan puolen tunnin pätkän sohvalla koko kotona olemisen aikana. Sintti tuijotteli melkein koko ajan silmät pyöreänä ympärilleen ja selvästi tajusi, että nyt ei ollakaan tutussa ympäristössä. Yhdessä vaiheessa laitoimme hänet omaan sänkyyn, jos hän vaikka saisi hieman nukuttua ja totuteltua tulevaan omaan sänkyynsä, mutta tunnin ajan oli paljon mukavampaa jutella taukoamatta vieressä olevalle pupulle, kuin mennä nukkumattia treffaamaan. Tämän päiväuni-yrityksen jälkeen nostimme hänet meidän keskelle sänkyyn ja tuntuipa kivalta köllötellä siinä koko perhe! Muutenkin tuntui siltä, että meidän koti oli kaivannut jo Sinttiä ja ihan kuin Sintti olisi ollut täällä aina. Kaikki tavaratkin ovat olleet jo kauan valmiina, enää puuttuu vain tosiaan Sintti. Illalla veimme Sintin takaisin keskolaan ja niin hassulta kuin se päivän jälkeen kuulostaakin, koti tuntui tyhjältä sen jälkeen. Huomenna olisi tarkoitus ottaa Sintti taas kotiin päiväksi ja viikonloppuna ehkä jopa yöksikin, jos Sintin vointi pysyy hyvänä. Tarkkaa lopullista kotiutumispäivää emme vielä tiedä, mutta hyvin todennäköisesti se tapahtuu kahden viikon sisällä, jos asiat menevät suunnitelmien mukaan. Aika jännittävää!

♥: Emma

Ps. Poju on kasvanut taas hienosti ja tänään paino oli jo 2615g :)

Kuulumiset kuvina

Moikka kaikille! Ajattelin tulla kirjoittamaan tänne mun kuulumisia, kun mun äiti on kuulemma ollut niin laiskana, että se ei ole jaksanut. Ajattelin myös kirjoittaa kuulumiset kuvien kautta (mun äiti käski muistuttaa, että jos luette tätä teidän puhelimella, niin muistakaa klikata kuvien kohdalta, niin ne näkyy isompana ja tarkempana). Mulle kuuluu ihan hyvää, painan nyt 2315g ja kasvan koko ajan lisää. Viime tiistaina mä täytin jo 3 kuukautta. Aika on mennyt äkkiä vai mitä? Me kaikki odotetaan nyt innolla sitä, kun mä pääsen kotiin. Pääsen ensin kotilomille, jossa katsotaan miten mä kotona pärjään ja jos kaikki sujuu hyvin, pääsen kokonaan kotiin. Pääsen kotiin lisähapen kanssa ja tiedän, että ainakin mun äitiä vähän jännittää, miten arki tulee sujumaan sen kanssa! Se kun on mahdollista, että voin olla jopa vuoden ikään asti lisähapen kanssa. En oikein tykkää noista happiviiksistä, ne ei aina pysy kunnolla edes nenässä ja yleensä oonkin paljon tyytyväisempi, kun ne viikset on ihan jossain muualla, kuin siellä nenässä. Joskus ne tippuu nenästä suuhun ja jos mulla sattuu olemaan nälkä, niin niitä on kiva imeskellä. Lääkärit on kuitenkin sitä mieltä, että mun on pakko niitä vielä pitää, kun en jaksa vielä kauaa hengittää ilman apua. 

Tässä mun isi syöttää mua. Oon harjoitellut nyt viime aikoina paljon tuttipullolla juomista. Yleensä se sujuu hyvin ja välillä juon kaiken mitä pullossa on, mutta välillä en jaksa yhtään keskittyä ja hotkin vain maitoa, jolloin sitä valuu enemmän suupielistä, kuin mitä menee mahaan. Silloin joudutaan laittamaan loput maidosta nenämahaletkun kautta. Silloin kun jaksan keskittyä, niin otan usein myös katsekontaktin syöttäjään.

Mun molemmat isovanhemmat kävivät peräkkäisinä viikonloppuina kylässä ja oli kiva nähdä niitä pitkästä aikaa. Pääsin mun mumman ja mummin syliinkin. Ne höpötti mulle kokoajan kaikkea eivätkä ne pystyneet ollenkaan pitämään näppejänsä erossa musta. Isin vanhemmat olivat nähneet mut viimeksi 700 grammaisena!

Välillä pitää muistaa levätäkin. Muutaman kerran tässä lähiaikoina oon valvonut koko yön, joten päivällä oon vain nukkunut äidin tai isin sylissä. Äiti tai isi pitää mua yleensä 2-3 tuntia putkeen sylissä ja joskus jaksan olla hereillä melkein koko sen ajan. 

Tässä mä yritin ottaa isin puhelimella selfietä! Silmät isoksi ja huulet tötterölle vai miten se menikään?

Nykyään mun hoidot tehdään kokonaan hoitopöydällä. Äiti ja isi tykkää siitä paljon enemmän. Niiden mielestä se tuntuu enemmän ”normaalilta” vauvajutulta. Mä pysyn hoidoilla rauhallisena, jos mulla on tutti suussa, mutta heti jos se tippuu, multa pääsee itku!

Oon mä viime aikoina välillä vähän kiukutellutkin, mutta eihän aina voi olla hyvä päivä. Tässä en tykännyt yhtään, kun mun päätä pidettiin paikalla, kun mulle vaihdettiin nenämahaletkua. Eniten mua kiukuttaa, jos mulla on maha kipeä tai sitten, jos se mun tutti tippuu suusta. 

Nykyään kun juon tuttipullosta, niin mua pitää myös röyhtäyttää tai röyhyyttää, niinkuin hoitajat sanoo. Mun äiti pitää tätä enemmän halailuna. Mulla on myös kuulemma niin pehmeä tukka, että se tuntuu kivalta äidin poskea vasten.

Ihmettelen päivittäin kaikenlaisia juttuja mitä mun ympärillä on. Mun lemppari on nalletaulu hoitopöydän yläpuolella. Kuuntelen myös tarkasti, kun mulle jutellaan. Yleensä vastaan takaisinkin! Fysioterapeutti kävi mua tutkimassa viime viikolla ja sain siltä paljon kehuja, kun osasin katseella seurata esinettä. Lisäksi osasin sen mielestä hienosti tuoda käsiä eteen ja nostaa jalkoja ylös. Äiti ja isi sai myös ohjeet, miten mua pitää käsitellä. Mua kuulemma pitää esimerkiksi nostaa ja pitää sylissä vähän eri tavalla, kuin sellaisia vauvoja, jotka ovat syntyneet ajallaan. 

Hohhoijaa, kun toi mun äiti vaan jaksaa koko ajan ja ihan liian usein ottaa musta kuvia, mäpä näytän sille kieltä, että se lopettaisi!

Pääsin taas kylpyyn yksi päivä ja mä kyllä tykkään siitä! Rauhoitun melkein heti vedessä ja alan polskimaan jaloilla. Mun äiti sanoo, että mun jalat näyttää sammakon reisiltä, pitääkö paikkansa?

Tässä mä oon äidin sylissä ja mun isi halusi ottaa musta kuvan energiajuoman kanssa. Mua ei oikein kiinnostanut poseerata kunnolla, mutta tässä voi vähän verrata mun kokoa puolen litran tölkkiin. Äidin ja isin mielestä oon kuitenkin jo iso poika!

Tässä oli vähän mun viimeaikaisia kuulumisia. Nyt vilkutan teille kaikille ja toivotan hyvää alkavaa uutta viikkoa! 

♥: Sintti

Happiviikset ja pientä puhetta kotiinpääsystä

Täällä ollaan nyt menty oikein rytinällä eteenpäin viimeisenä parina päivänä ja tää mamma on ainakin niiiiin onnellinen! Koko viikonlopun Sintti kiukutteli cpappia vastaan (se kun puhaltaa liikaa ilmaa nenään, josta Sintti ei alkuunsakaan tykkää), kunnes omahoitaja oli mielenkiinnosta sunnuntaiyönä kokeillut, mitä Sintti tykkäisi pelkistä happiviiksistä. No tykkäsihän se! Ja hurjasti vielä tykkäsikin. Oli tarkoitus, että Sintti on joka toisen hoitovälin happiviiksillä ja joka toisen cpapissa, mutta tämä meidän itsepäinen minimies ei kerta kaikkiaan suostu pitämään kuin noita happiviiksiä. Vuorotellen molempien käytön tarkoituksena siis on, ettei sydän kuormittuisi liikaa, kun yhtäkkiä joutuukin itse hengittämään ja tekemään töitä hengityksen kanssa enemmän, mutta kun niitä cpapin viiksiä ei tosiaankaan pysty hänelle laittamaan, kun hän pistää niin paljon vastaan, niin kokeillaan nyt sitten pelkkiä happiviiksiä ja katsotaan sujuuko se koko ajan yhtä hyvin. Sintti on kuin eri poika, kun se on niin rauhallinen nyt noilla viiksillä :) enää ei tarvitse tapella hapen kanssa vastaan.

Tänään lääkärinkierrolla meille annettiin tehtäväksi miettiä jo hieman Sintin kotiintuloa. En ollut uskoa korviani. Ensi maanantaina tulee 3kk sairaalassa ramppaamista, voiko se olla edes mahdollista, että Sintti pääsisi pian kotiin, eikä meidän tarvitsisi enää jättää häntä sairaalaan kun itse lähdemme nukkumaan? <3 meidän pieni pääsisi viimein kotiin! Tuntuu uskomattomalta, vaikka tiedänkin, että päivä päivältä ollaan lähempänä kotiintuloa. Se tuskin silti parissa viikossa vielä tapahtuu, mutta veikkaisin, että kuukausi voisi olla aika realistinen aika. Samana yönä, kun kokeiltiin noita happiviiksiä, omahoitaja oli antanut ensimmäistä kertaa Sintille maitoa tuttipullosta ja tuo pieni oli sienen lailla vetänyt kaiken ja tajunnut heti mistä on kyse ja miten siitä pullosta oikein juodaan. Hassua miten pienistä asioista jaksaa nykyään itse olla iloinen ja ylpeä :)

Sintti on saanut myös uuden sängyn ja siinä pystyy vaihtamaan vaipankin niin, että lapsi on edessä, joka onkin huomattavasti helpompaa. Nyt pitäisi vain saada hieman pidemmät happiviikset, että päästäisiin myös sinne hoitopöydälle. Tässä ihmettelen, että jos Sintti on parissa päivässä kehittynyt oikeasti näin paljon, että heitetään ilmoille jo ajatus kotiinpääsystä, mikä onkaan ensi viikon tilanne!

♥: Emma

Ps. Saatiin viikonloppuna myös ensimmäinen kunnon hymy Sintiltä ja se ei unohdu kyllä koskaan! Ikenet vaan loisti ku oli niin leveä hymy <3