Positiivinen raskaustesti

Meidän uusi vuosi on alkanut ihan rauhallisesti eikä juurikaan olla liikuttu kotoota muualle kuin kauppaan (ja joni tietenkin töihin arkisin). Ollaan katsottu paljon leffoja, ollaan tehty hyvää ruokaa, ollaan syöty herkkuja, ollaan rauhoituttu Vaasan reissusta, ollaan suunniteltu tulevia Vaasan reissuja ja muita viikonloppuja, ollaan levätty, ollaan laiskoteltu, ollaan vietetty melkeinpä kaikki vapaa-aika sohvalla, mutta hei, sohvallakin voi viettää treffejä. (; Emilin kanssa ollaan käyty silmälääkärissä ja neuvolassa. Emilin silmien laseroinnista puhuin tässä postauksessa ja tämä silmälääkärikäynti oli vain kontrollikäynti, jossa katsottiin onko jälki pysynyt hyvänä vai onko silmiin tullut uusia muutoksia. Silmissä ei ollut mitään vikaa ja näkökin oli hyvä, mutta sen tiesin jo sanomattakin, kun Emil on niin tarkkaavainen ja kiinnostunut kaikesta mahdollisesta ympärillä olevasta. Neuvolassa mitattiin paino ja pituus ja mitat olivat tällä kertaa 4070g ja 55cm. Pituutta oli tullut paljon lisää kolmessa viikossa (1cm per viikko) mutta paino ei edelleenkään ollut noussut tarpeeksi. Joni yritti lohduttaa mua, että kuka sen oikean painon ihan oikeasti edes määrittelee ja se on ihan hyvä pointti. Minä, tai mun tietääkseni Jonikaan, ei olla koskaan oltu mitään pulleita vauvoja, joten olisi mahdottomuus, että meidän vauvasta tulisi sellainen. Emil on juuri täydellinen tuollaisena sirona pötkylänä. <3 Syöminen on edelleen ongelma ja välillä tuntuu, että saan jonkun hermoromahduksen sen takia. Se vaikuttaa nykyisin yöuniini, kun jatkuvasti stressaan, että Emil ei syö tarpeeksi. En vain millään enää haluaisi palata siihen nenämahaletkuaikaan :( viime postaukseen sain vinkin alkaa pitää ruokapäiväkirjaa ja sitä oonkin nyt jonkun aikaa pitänyt. En kuitenkaan tiedä helpottaako se yhtään mun stressiä, kun pienet syömismäärät lukee konkreettisesti lapulla. Vai mitä sanotte esimerkiksi tästä viime yön merkinnästä: klo 1 10ml? Tuossa kun pitäisi olla yksi nolla vielä perässä. Keskosen kanssa on haastavaa, kun vuorokaudessa pitäisi syödä tietty määrä sekä ruokavälit pitäisi pitää suht lyhyinä, mutta kun vauvaa ei vaan mitenkään pysty pakottaa syömään ja se taas on ristiriidassa kasvun kanssa. Toivon todella, että tämä syömisongelma on vain väliaikaista, kun kaikki muu menee kuitenkin niin hyvin.

Uuden vuoden takia oon miettinyt paljon mihin suuntaan haluaisin tätä blogia viedä. Tiedän, että blogilla on paljon muitakin lukijoita, kuin vain kavereita ja sukulaisia ja haluaisinkin tarjota kaikille hieman jotain enemmän, enkä aina vain sitä meidän perus arkea. Meidän vauvakupla-arkemme kun ei ole yhtään sen kiinnostavampaa kuin kenenkään muunkaan normaali arki. Myös muista aiheista kirjoittelu antaisi itsellekin motivaatiota päivitellä tänne useammin. Inspiroidun päivittäin kaikennäköisista jutuista, teksteistä ja kuvista, joten ainakaan siitä ei ole puutetta, ehkä enemmänkin kirjoittamiseen löytyvästä ajasta. Pidän mielessä kuitenkin sen, etten halua kirjoittamistahdista tai -tyylistä mitään stressiä, vaan teen tätä omaan tahtiini ja tapaani. Pyrin myös julkaisemaan jutut aina viikolla, koska viikonloppuisin haluan keskittyä ihan vaan meidän perheen yhdessäoloon. Yhden postauksen tekemiseen menee yleensä koko päivä, koska teen tätä pääasiassa vain silloin, kun Emil nukkuu. Myöskään perfektionistin luonteeni perusteella en ole ikinä tarpeeksi tyytyväinen teksteihin tai kuviin tai oikeastaan yhtään mihinkään tähän liittyvään :D Sen takia mulla kestää älyttömän kauan siinä, että saan postauksen siihen kuntoon, että sen voi julkaista. Ulkoasuakin aion jossakin välissä ehkä muuttaa ja muutenkin perehtyä enemmän asetuksiin. Osaako joku esimerkiksi kertoa tällaiselle aloittelijalle miksi koneella blogia lukiessa kuvat näyttävät tarkoilta, mutta puhelimella lukiessa sumuisilta? Vasta, kun niitä painaa, niin ne näkyvät normaaleina. Mitä juttuja sitten voisin tänne kirjoitella? Listasin aiemmin ihan paperille kaikenlaisia ehdotuksia ja tulen esimerkiksi kertomaan hieman enemmän itsestäni, aion esitellä kotimme kuvien muodossa, kerron enemmän Emilin happihoidosta ja miten se vaikuttaa "normaaliin" elämään ja ehkä välillä kirjoittelen myös hieman syvällisempiäkin juttuja. Haluan myös pitää kirjoittamistavan peruspositiivisena. Blogin kommenttikenttään, facebookiini tai instagramiini voi myös ehdotella postausaiheita, jos jollakin siellä ruudun toisella puolella tulee jotain ehdotuksia mieleen :) Instagramiin päivittelen muuten myös arkeani suhteellisen useasti, paljon useammin kuin blogia ja minut löytää sieltä nimimerkillä emuuuy.

Joku varmaan säikähti tuota otsikkoa ja voisin ehkä vähän valottaa paremmin mitä sillä tarkoitin. Eli en ole siis todellakaan raskaana, vaan otsikko tuli ihan siitä, että tasan vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Olin vitkutellut sen tekemistä varmaan yli viikon ja lopulta Joni sai mut tekemään sen. Meidän oli tarkoitus mennä saunaan sen jälkeen ja testin tekeminen piti saada vain alta pois ennen sitä. Jotenkin odotin tikkuun vain yhtä viivaa, siis ihan siitä syystä, että en uskonut siihen tulevan kahta viivaa, eihän mulle mitään niin iloista asiaa voisi tapahtua. En meinannut millään edes uskaltaa katsoa sitä tulosta. Kaksi viivaa siihen kuitenkin piirtyi ja olimme molemmat Jonin kanssa hieman puulla päähän lyötyjä, kun ei tarkkaan tiennyt mitä tämä muutos tulee olemaan ja miten tästä edetään. Vaikka olimme olleet sillä ajatuksella matkassa, että vauva tulee jos on tullakseen ja mitään stressiä ei siitä asiasta oteta, niin olihan se silti aika uskomaton tunne, että hei tapahtuuko tämä oikeasti meille. Saunassa istuimme hiljaa ja varmasti molempian päässä vaan sinkoili kysymyksiä. Miten tämä vaikuttaa meihin ja loppuelämäämme, millaisia vanhempia meistä tulee, mitä kaikkea täytyy ostaa ja tietenkin se pakollisin ajatus: mitä kaikki muut tästä ajattelee? Päätimme, että molemmat saa kertoa yhdelle kaverille raskaudesta, niin, että on edes joku jolle voi purkaa ajatuksia. Muille kerrottaisiin vasta, kun raskausviikkoja olisi niin paljon, ettei alkuraskaskauden keskenmenoriskiä enää olisi. Olisi ollut kamalaa ensin kertoa ilouutinen ja seuraavassa hetkessä kertoakin, ettei mitään vauvaa enää ole. Itse aloin tosiaan varmaan ensihetkistä asti pelkäämään keskenmenoa, enkä tarkkaan edes tiennyt mistä se pelko kumpusi. Varmaan siitä, että kun kerrankin itselle tapahtui käytännössä maailman paras asia, niin tuntui siltä, että se onni otettaisiin multa kuitenkin pois. Ehkä hieman pessimistinen ajattelutapa (tai ehkäpä ihan vain omasta elämästä kokemusten kautta opittu), mutta ajattelen omalla kohdallani yleensä, että jos oon liian onnellinen, se onni tullaan ottamaan multa pois. Stressasin ihan älyttömästi sitä keskenmenoa ja tietenkin stressasin jopa sitä, että tämä stressaaminen tulee lopulta aiheuttamaan koko keskenmenon. Vasta sen jälkeen kun viikkoja oli tarpeeksi kasassa, osasin hieman rauhoittua. Jossain vaiheessa keksimme, että isälläni on maaliskuussa 50v synttärit ja mikä voisikaan olla parempi lahja, kuin kertoa ensimmäisestä lapsenlapsesta. Päätimme siis pysyä hiljaa sinne asti ja kertoa kaikille vasta silloin. Hyvin paljon mahdollista, että tällainen salailu ei olisi onnistunut, jos olisimme asuneet Vaasassa. Maaliskuussa sitten paljastimme kaikille totuuden ja muistaakseni olin silloin viikolla 15 tai 16. Ihan turhaan oltiin myös jännitetty mitä meidän vanhemmat tai kaverit sanoo. Kaikki olivat iloisia meidän puolesta. Osalle ei tullut asia edes yllätyksenä, mutta osalle taas tuli ihan täytenä yllätyksenä. Itseä jännitti ehkä eniten olla se kaveriporukan ensimmäinen äiti, mutta ihan hyvin kaikki on sujunut ainakin tähän mennessä. Tähänkin tosin vaikuttaa se, että kaikki kaverit asuu Vaasassa ja meidän elämä on Turussa. Tottakai sama pessimistiluonne mietti myös sitä, että vaikka kaikki päällisin puolin oli iloisia meidän puolesta, niin moniko puhui pahaa selän takana. Tuosta maaliskuun ilouutisen kertomisesta ei mennyt kauankaan, kun kaikki alkoikin hajota kasaan. Testin tekemisen jälkeen en ikimaailmassa olisi uskonut millainen matka tuosta raskaudesta oikeasti tulee. Ainahan kaikki toivoo sitä, että lapsi on terve ja kaikki sanovat sen olevan pääasia. Aikamoinen kliseinen lausehan se on, mutta ihan täyttä totta. Vaikka sitä alkuraskaudessa toitotti itselleen, niin en usko, että ihan täysin uskoin siihen tai ajatellut kuinka tärkeää se loppupeleissä on. Vasta sen jälkeen, kun saimme huonoja uutisia kerta toisensa jälkeen, eikä mitään takeita terveestä lapsesta ollut, oppi tuota lausetta arvostamaan ihan täysin eri tavalla. Kaikkien pelotteluiden jälkeen vieressäni nököttää kuitenkin täysin terve lapsi, koska en laske tuota happihoitoa sairaudeksi, koska siitä kuitenkin pääsee vielä jonain päivänä eroon. Elämä on ihmeellistä vai mitä. :)

Muistoja maaliskuulta.

♥: Emma