Ja sitten meitä oli kolme

Viikko sitten oli se päivä, jota me tai moni muukaan ei välttämättä olisi vuosi sitten uskonut koittavan. Meidän pieni ihme täytti yksi vuotta.

Ennen syntymää meille kerrottiin kaikki mahdolliset sairaudet, joita Emilillä mahdollisesti tulisi olemaan ja melkeinpä kannustettiin aborttiin. Me ei kuulemma ymmärretty kuinka raskasta on sairaan ja vammaisen lapsen kanssa. Yhtään vähättelemättä sellaisia perheitä joilla tällainen lapsi on, niin aivan varmasti onkin raskasta, mutta mua henkilökohtaisesti ärsytti eniten se, että meidän lapsi ei ollut edes syntynyt ja silti hänestä puhuttiin jo kuin hän olisi jokin riesa, vaikka mitään sairautta ei oltu edes löydetty vielä. Ramppasimme seuranta-ultrassa parhaimmillaan kerran viikossakin ja kävimme läpi vaikka ja mitä testejä ja niiden myötä myös vastauksia, jotka kuitenkin aina osoittautuivat onneksi negatiivisiksi. "No, jos hänellä ei ole tätä sairautta, niin hänellä on pakko olla tämä" - tyyppisiä lauseita kuulimme lähes joka ultrakerralla. Eräiden tulosten odottaminen kuitenkin pitkittyi ja lopulta mulla oli raskausviikkoja niin paljon, että erikoisluvan saaminen aborttiin ei ollut enää mahdollista. Päätös lapsen pitämisestä ei ollut siis lopulta meistä kiinni, mutta en usko, että olisimme päätyneet siltikään noin radikaaliin ratkaisuun, vaikka valehtelematta päivät pitkät mietinkin, että mitä pitäisi tehdä. Jos silloin olisin tiennyt mitä tuleman pitää ja kuinka "helpolla" loppujen lopuksi tulemme pääsemään, ei tuollaiset ajatukset olisi käyneet mielessäkään. Tuntuu pahalta edes ajatella, että tuollaista on pyörinyt mielessä. Silloin mietin paljon myös sitä, että mahan pitäisi olla lapselle kaikkein turvallisin paikka elää ja kehittyä rauhassa, äidin tehtävä on kantaa ja suojella lasta mahassa, joten kyllä se tuntui tosi pahalta, että omalla lapsella oli siellä niin huono olla, että hänet täytyi ottaa ulos, jotta hän voi kasvaa ja kehittyä turvallisemmin. Tai ei nyt välttämättä huono olla, mutta Emil eli tavallaan dieetillä koko ajan, kun virtauksissa oli häikkää (tai niin epäiltiin, milloinkaan ei löydetty tarkkaa syytä tälle pienikokoisuudelle). Aika paljon tuo aika on jo hämärtynyt muistista ja kaikkea en muista enää niin hyvin (ehkä hyvä niin), mutta sen jokapäiväisen ahdistuksen tunteen muistan vielä. Tuntui, että kurkkua kuristi kokoajan ja mahassa heitti vauvan lisäksi sisuskalutkin kuperkeikkaa.

Muistan, kun viikkoa ennen Emilin syntymää saimme käydä tutustumiskierroksella keskolassa ja hoitaja, joka esitteli meille siellä paikkoja kertoi, että pienin henkiin jäänyt oli ollut suunnilleen 400 grammainen. Sain myös kuulla, että mulla on hyvät raskausviikot, ne kun ratkaisevat yleensä henkiin jäämisessä enemmän kuin koko. Tapasimme myös erään keskosvauvan äidin, joka oli saanut 500 grammaisen vauvan ja kaikki oli mennyt hyvin. Vasta silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin, että tästä voikin oikeasti selvitä, mulla kun oli käsitys koko ajan ettei puolikiloinen voi missään nimessä selvitä hengissä. Ihmettelen kyllä vähän miksi kukaan lääkäri ei voinut oikaista tätä käsitystä missään seurantakäynnillä. En tosin uskaltanut sitä koskaan suoraan kysyäkään, koska pelkäsin niin paljon vastausta. Tämän keskolan tutustumiskäynnin jälkeen jäi sellainen toivonkipinä päälle, sellainen että halusi uskoa pelkästään siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Niin kuin lopulta kääntyikin. Uskon siihen, että kaikella on aina tarkoitus, ja meidän lapsen oli tarkoitus syntyä etuajassa. Hän halusi tulla näyttämään muille, miten pienestä kaikki voi lähteä ja kuinka kaikesta voi selvitä. Ja etenkin todistamaan lääkäreille ja geneetikoille, että hänellä ei ole mitään hätää, sairauksista puhumattakaan! En usko myöskään, että meidän suhde Joninkaan kanssa olisi nyt näin vahva, kuin mitä se nyt on, ilman noita vastoinkäymisiä. Tällaiset jutut vain laittavat pakostakin asiat tärkeysjärjestykseen. Meidän pieni ihme syntyi siis juhannuksen jälkeisenä maanantaina raskausviikolla 28+2 ja oli 530g painava, pituutta oli 30,5cm. Pienenpieni poika saapui maailmaan ja yhtäkkiä meitä olikin kolme. Yhtäkkiä en osannut enää kuvitella elämää kahdestaan. Vaikka olin onnellinen vauvasta, harmittelin silti, että multa jäi oikeastaan kokematta raskauden viimeinen kolmannes. Raskauskiloja tuli viisi, mutta nekin oli pelkkää turvotusta. Voipaketin kokoinen Sintti ei paljon raskauskiloja tuonut. Mulle henkilökohtaisesti raskausaika oli paljon pahempaa aikaa, kuin itse keskolassa oleminen. Raskausaikana ei tiennyt mitä tulee tapahtumaan ja ajatteli koko ajan kaikkein pahinta, kun taas keskolassa näki, että kaikki on hyvin vauvan pienestä koosta huolimatta. Vaikka näinkin, että kaikki on hyvin, niin kyllä mulla todella kauan meni, että lopetin itseni syyttelyn tilanteesta. Mun oli pakko löytää joku syntipukki asialle, koska tuntui, että oppisin hyväksymään tilanteen paremmin, jos tietäisin mistä se on johtunut. Syytin itseäni ihan kaikesta, eihän se vaan voinut yksinkertaisesti kenenkään muunkaan vika olla, että juuri minä oon synnyttänyt niin pienen lapsen, munhan mahassa Sintillä ei ollut hyvä olla ja siksi hänet piti ottaa ulos kasvamaan. Vielä nykyäänkin jos mulla on jostain syystä huono päivä, voin sortua tähän itsesyyttelyyn, vaikka hyvin tiedän, ettei keskosuudella ole mitään tekemistä äidin kanssa. Se vain sattuu joidenkin kohdalle.

Vaikka viimeiseen puoleentoista vuoteen on mahtunut todella paljon surua, murhetta ja itkua kuin aiemmin edes yhteensä mun elämässä, niin kyllä ne ilon, onnen ja rakkauden tunteet on kuitenkin jyrännyt nuo negatiiviset asiat. Päällimmäiset fiilikset on ollut positiivisia ja sitä haluaisin korostaa. Kuinka ihanaa olikaan saada oma vauva ensimmäistä kertaa syliin kuuden päivän ikäisenä tai kun Emil pääsi kuukauden ikäisenä pois keskoskaapista avopedille, saavutti yhden ja kahden kilon painot, pääsi hengityskoneesta pois, sai tuttipullosta maitoa kolmen kuukauden ikäisenä, pääsimme ensimmäiselle kotilomalle ja lopulta kotiin kokonaan. Ei noita hyviä fiiliksiä unohda. Muiden keskosvanhempien tarinoita lukiessa, huomaan, että ollaan säästytty myös aika paljolta pahalta ja meidän keskola-aika oli melkeinpä pelkästään tasaista ylämäkeä tavoitteista toiseen. Säästyimme esimerkiksi hätäkasteelta ja infektioilta, mitkä taas on keskosille aika tyypillisiä. Ainoa takapakki oli nivustyrien leikkaus, jolloin Emil meni aika huonoon kuntoon ennen sitä. Siitäkin onneksi selvittin. Koko viime kesän ja syksyn opettelimme keskolassa vanhemmuuden taitoja ja vauvan hoitamista. Nykyään tuo aika tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta, mikä on mielestäni aika hullua, koska keskola oli niin kauan osa meidän jokapäiväistä elämää. Kotona käytiin lähinnä syömässä, nukkumassa ja siivoamassa. Oli vaikea rentoutua edes tv:tä katsellessa, vaikka tiesikin, että vauvalla on kaikki hyvin. Keskolassa Emil vietti lopulta yhteensä 117 päivää eli kuusi päivää vaille neljä kuukautta. Siinä ajassa kirjaimellisesti katsoimme ja näimme, kuinka Emil kasvoi pienestä avaruusoliosta oikeaksi vauvaksi. Tuo äsköinen lause mielestäni kiteyttää aika hyvin koko meidän viime kesän ja syksyn. Jos haluatte niin tästä painamalla pääsette tämän blogin ensimmäiseen postaukseen lukemaan sen ajan fiiliksiä. Jos totta puhun, niin itse en ole sitä vielä valmis lukemaan.

Kotiin päästyä Emil on alusta asti nukkunut hyvin yöt (kuten jo keskolassakin) ja päivät ovat sujuneet tietyllä rutiinilla. Hän oppi heti nukkumaan omassa sängyssä, eikä ole juuri koskaan oikeastaan heräillyt yöllä. Melkein voi kahden käden sormilla laskea, milloin hänellä on jostain syystä ollut huono yö. Meillä ei suoraan sanottuna oikeastaan muuta ongelmaa ole juurikaan ollut, kuin välillä huono syöminen ja sitä myötä huono kasvu. Vaikka yritänkin pitää mielessä, ettei se käytännössä ole varmaan mahdollistakaan, että Emil ottaisi muut ikätoverit kasvussa kiinni vuoden tai edes kahden sisällä, koska niin erilaiset lähtökohdat hänellä kuitenkin on verrattuna "normaaleihin" vauvoihin, on valtava stressi ottanut välillä otetta musta. Viime talvi ja osa kevättäkin meni täysin uupumuksen vallassa, en moneen kuukauteen nukkunut kunnolla, koska stressasin niin älyttömästi tuota kasvua ja huonoa syömistä. En edes tajua miten pärjäsin muutaman tunnin yöunilla niin pitkään. Suututti älyttömästi, etten saanut Emiliä kasvamaan mahassa enkä myöskään mahan ulkopuolella. Oon kaikissa asioissa tosi tunnollinen ja tuntui, että multa vaadittiin tuon kasvun takia jotain mitä en pystynyt toteuttamaan. Se otti itsetunnon päältä. Lisäksi mulla alkoi tulla kaikennäköisiä flashbackejä sektiosta ja keskola-ajasta, myös sellaisia asioita, joita en aiemmin ollut sieltä edes muistanut. Tuntui oikeasti että pää hajoaa hetkellä minä hyvänsä. Sain myös sydämentykytyksiä ja jonkin sortin paniikkikohtauksia yksin ollessa. Unohtelin asioita, kuuntelin esimerkiksi mitä Joni mulle puhui, mutten ymmärtänyt sanaakaan tai unohdin koko jutun samantien. En jaksanut tehdä juurikaan mitään, mutta pakotin itseni silti esimerkiksi siivoamaan joka toinen päivä kämpän lattiasta kattoon. Jos löysin yhden murusen lattialta tai näin, että pöydällä on vähän pölyä, ei riittänyt murun laittaminen roskiin tai muutaman pölyhiukkasen pyyhkiminen, täytyi siivota sen takia koko kämppä. Ja mielellään nopeasti. Välillä tein kolmeakin asiaa samaan aikaan ja sykin ympäri kämppää. Halusin hoitaa sekä vauvan että kodin yksin, ilman minkäänlaista apua. Halusin pitää kontrollin täysin itselläni ja todistella, en edes tiedä kenelle, että selviän kaikesta yksin. Nykyään olen hieman rauhoittunut, mutta kyllä meillä silti siivotaan kunnolla vähintään kerran viikossa, mutta tämän siivousfriikin osalta se on jo aika paljon joustettu. Nykyään Emil myös syö paljon paremmin, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että myös äiti on rauhallisempi syöttäessä. Tuskinpa sitä itsekään kauheasti tekisi ruokaa mieli, jos pidetään päästä kiinni ja työnnetään ruokaa väkisin suuhun, vaikka miten pistäisi vastaan. Lopetin myös Emilin ruokapäiväkirjan pitämisen ja huomasin, että stressi väheni ainakin puoleen, kun en enää tuijottele sivuille kirjoitettuja ruokamääriä. Yritän tosiaan pitää nyt mielessä sen, että Emil kasvaa omilla käyrillä todennäköisesti vielä pitkään ja tärkeintä on, että painoa tulee koko ajan lisää vaikkakaan se ei ole lääkärien vaatimaa tasoa. Edes Emilin viime kuukauden 175 gramman painonnousu ei saanut mua huolestumaan. Miten sitä voikaan kasvaa hyvin, kun koko päivän ryömii / konttaa ympäri kämppää eikä olla sekuntiakaan paikoillaan? Kyllähän sen maalaisjärjelläkin tajuaa, että kaikki energia menee siihen liikkumiseen. 1v-mitat olivat siis viikko sitten 6275g ja 65,5cm.

Kun tässä nyt alkaa miettiä kuinka paljon Emil on oikeasti kasvanut ja kehittynyt vuodessa, niin onhan se muutos tosi iso. Se on suhteessa paljon enemmän, kuin ikätovereiden. Me saimme ehkä odottaa ensimmäistä hymyä paljon kauemmin kuin muut vanhemmat tai saamme odottaa kävelyn oppimista ehkä paljon kauemmin kuin muut, mutta kaikki tuon kaltaiset asiat tapahtuu omalla painollaan, kaikki odotukset ja muutokset palkitaan kyllä. Jo pelkkä alkuaikojen ihon muuttuminen normaaliksi siitä punaisesta verisuonet läpi paistavasta seitinohuesta ihosta on niin iso muutos ettei sitä voi käsittää ilman että on nähnyt. Käsivarret ovat nykyään hiukan isommat kuin aikuisen etusormen paksuiset mitä ne alussa oli ja muutenkaan hän ei ole todellakaan enää mikään hauras ruipelo, mikä hän ennen oli. Sitä itsekin on unohtanut kuinka pieni Emil oikeasti oli, vain kuvista pystyy hieman vertaamaan. Ulkonäkö on muuttunut niin paljon, ettei sitä pysty melkein edes käsittämään. Alkuaikojen sisukas ja itsepäinen taistelijaluonne on jäänyt kuitenkin pysyvästi. Jos Emil jotain päättää, niin sen hän myös tekee. Tai ainakin yrittää niin kauan, että lopulta menee hermo, kun ei onnistu. Hän juttelee paljon ja on luonteeltaan iloinen ja nauravainen, eikä itke juuri koskaan. Väsy on oikeastaan ainut syy, miksi hän kiukuttelee. Hän ei vierasta lainkaan, vaan on kaikkien kanssa kaveria. Hän on myös ihan älyttömän utelias ja tarkkaavainen ja huomaa ihan pienetkin muruset lattialla. Kaikki mahdollinen on pienillä silmillä niin mahdottoman mielenkiintoista, kynnyksen ruuveista lidlin mainokseen. Tällä hetkellä hän harjoittelee kovasti nousemista tukea vasten.  Nyt hän saa itsensä jo polvilleen tukea vasten, mutta kerran hän on jo saanut itsensä jo pystyynkin. Usein, kun itse istuu sohvalla niin yhtäkkiä näkyy pieni pää sohvaa vasten yrittämässä ylös. Konttaaminen on alkanut sujumaan jotenkuten, mutta oikea tyyli ei ole vielä ihan täysin hallussa. Sieltä se kuitenkin pian tulee :)

Pakko myöntää, että ollaan saatu vuoden aikana tutustua kyllä aika huikeeseen tyyppiin <3 en vaihtaisi oikeasti päivääkään pois. Tuo minityyppi saa päivittäin nauramaan useaan kertaan ja niinä hetkinä oon varmasti onnellisimmillani. Jos joskus ärsyttää, kun pinnasängystä alkaa kuulua juttelua, vaikka itseä tekisi mieli vielä nukkua, kaikki ärtyneisyys katoaa, kun tuo pieni väläyttää niin leveän hymyn kuin vain saa ja näkee kuinka onnellinen hän on, kun joku tulee hakemaan hänet pois sängystä. Voin myös vannoa, että sydän sulaa joka kerta, kun Joni tulee töistä kotiin ja Emil ryntää isin luo suu niin leveässä hymyssä kuin olla ja voi. Tuo minityyppi on se, joka teki meistä perheen, äidin ja isän, ja siitä saan olla päivittäin kiitollinen. Lapsi ei ole todellakaan itsestäänselvyys, siitä täytyy osata olla kiitollinen. Oon valtavan ylpeä tuosta kasvusta, kehityksestä ja ennen kaikkea siitä taistelusta minkä Emil on käynyt selvitäkseen hengissä. Tuo minityyppi on oikeasti parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut, enkä vaihtaisi mun tämän hetkistä elämää tai noita mun kumpaakaan miestä, en isompaa enkä pienempää, yhtään mihinkään. Täältä rakkauskuplasta on hyvä jatkaa eteenpäin.

♥: Emma