#maailmankeskoslastenpäivä

Eilen vietettiin maailman keskoslasten päivää. Itse en tiennyt, että sellaista päivää on edes olemassakaan, mutta onhan noita kaiken näköisiä muitakin päiviä olemassa, joten miksi ei sitten keskosillekaan olisi. Jos totta puhutaan, niin vielä puoli vuotta sitten tuo päivä ei olisi merkinnyt mulle mitään, mutta nyt tilanne on aivan toinen. Päivä laittoi mut muistelemaan paljon Sintin alkutaivalta. Herkistyin monta kertaa päivän aikana ja jaksoin ihmetellä ja iloita tuosta vieressä makaavasta pikku taistelijasta, joka halusi näyttää meille kaikille, että rankka alku ei ole este millekään. Muistan ikuisesti sen hetken, kun lähes tulkoon shokissa näin Sintin ensimmäistä kertaa. En tajunnut yhtään kuinka pieni hän on, vaan kiinnitin vain huomiota auki oleviin silmiin, miten sillä voi olla edes silmät auki? Yritin toitottaa itselleni, että siinä oli mun vauva, mutta ei se meinannut millään mennä mun järkeen. Onko mulla nyt vauva? Oonko mä nyt äiti? Onko meillä nyt vauva? Ollaanko me nyt vanhempia? Mun vauva. Meidän yhteinen vauva. Ihan oikeasti. Vauva, joka oli puoli vuotta asunut mun mahassa. Vauva, jonka potkut olin tuntenut jo viikkoja. Vauva, jolle mielessäni välillä juttelin. Vauva, josta olin jo vuosia haaveillut. Vauva, jota saisin helliä ja pussailla niin paljon kuin haluaisin. Vauva, jota rakastaisin maailmassa eniten. Tuo pieni sisupussi osoitti luonteensa lujuuden ensihetkistä lähtien. Hän ei joutunut edes hengityskoneeseen aluksi, vaan vasta samana päivänä myöhään illalla. 

Sintti muutaman tunnin ikäisenä.

Kahteen ensimmäiseen päivään en edelleenkään voinut ymmärtää, että keskoskaapissa makoileva pieni mytty on meidän oma, enhän edes nähnyt häntä kunnolla, koska makasin itse toipilaana sängyssä. Sintin huoneessa humisi tasaisesti hengityskone ja välillä kuuluvat piippaukset ilmoittivat hetkellisestä pulssi- tai saturaatiolaskusta. Huoneessa ja keskoskaapissa oli hämärää, koska keskosille halutaan pitää lämpöisessa kaapissa mahdollisimman kohdunomaiset olot. Huoneessa ei saanut puhua kovaa ja vauvan annettiin olla mahdollisimman rauhassa. Kerralla tehtiin useampia hoitoja/toimenpiteitä, esimerkiksi annettiin maito ja vaihdettiin vaippa. Hoitovälit annettiin vauvan olla rauhassa. Itse tajusin Sintin pienuuden vasta parin päivän päästä syntymästä, kun pystyin ensimmäistä kertaa seisomaan. Tiesin ja tunsin, että se pieni rääpäle on oma, mutta ajatus tuntui silti vieraalta. Olin myös odottanut pientä ja söpöä minikokoista vauvaa, kuin pienempää kopiota täysiaikaisesta vauvasta, mutta näky oli kaikkea muuta. Sintti oli pieni ja hento ja vaikutti erittäin heikolta, ihan kuin hän menisi rikki pelkästä kosketuksesta. Iho oli tumma ja ohut, verisuonet loistivat ihosta läpi ja kylkiluut paistoivat kyljistä läpi. Oli hänellä sentään kaikki minisormet ja varpaat tallella, mutta hän oli niin pieni, että iho ei paljon näkynyt kaikkien johtojen alta. Vaippakin oli niin iso, että Sintti melkein hukkui siihen, vaikka vaipan koko vastasi kooltaan lähinnä pieneltä naisten pikkuhousunsuojalta. Suoraan sanottuna Sintti näytti enemmän avaruusoliolta, kuin vauvalta. Miksi kukaan ei ollut varoittanut mua tällaisestä? Hänen käsivarret olivat mun etusormen paksuiset ja kämmen sormenpään kokoinen. Miten tuosta voisi ikinä kasvaa oikean kokoista vauvaa? Olinhan mä mielessä kuvitellut kuinka pieni 500 grammainen voisi olla, mutta en todellakaan odottanut, että se ihan noin pieni olisi. 

Sintti kahden päivän ikäisenä.
Muistan hämmästelleeni, että miten noin pienellä voi olla edes hiuksia päässä.

Vasta kuudentena päivänä sain Sintin ensimmäistä kertaa syliin ja vasta silloin ja siitä hetkestä asti Sintti alkoi tuntua todelliselta. Silloin sen pienuudenkin vasta kunnolla tajusi. Tuntui, kuin olisi jotain tosi pientä kissanpentua pitänyt sylissä. Sintin pääkin mahtui tissien väliin sopivasti. Alkoi pitkä taival sairaalassa ja meidän arki muuttui täysin. Ei ollut muuta, kuin vauva ja mielessä ei pyörinyt juuri koskaan mitään muuta. Tunsin tosi huonoa omaatuntoa, kun en enää samalla tavalla jaksanut vastailla esimerkiksi kavereiden viesteihin, mulla ei vaan yksinkertaisesti riittänyt jaksaminen siihen. Mulla ei ikinä ollut käynyt edes mielessäkään, että juuri meidän kohdalle voisi osua keskosuus. Ainahan sitä ajattelee, että kun tulee raskaaksi, kaikki menee hyvin ja lapsi syntyy terveenä ilman minkäänlaisia ongelmia. Eihän muuta vaihtoehtoa edes ole. Ikävä kyllä, aina se ei mene niin. En mä tajunnut ennen Sinttiä edes ajatella mitään keskosia, vaikka itsekin oon syntynyt melkein kuukauden etuajassa, eli myös itse olen keskonen. Mutta mitä ne keskoset oikeasti edes ovat? Pieniä vauvoja jotka asuvat kaapissa? Kai ne yli kaksi kiloa painavat? Voiko muka alle kaksikiloinen selvitä edes hengissä? Meillä alkoi kuitenkin nopeasti tieto karttua ja jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen, se ei enää olisi niin pelottavaa. Nyt tietäisin esimerkiksi, että jokaista koneesta tulevaa ääntä ei tarvitse aluksi säikähtää. Nykyään tiedän, että keskoseksi lasketaan alle 2500g painava, sekä ennen 37 raskausviikkoa syntynyt. Sitten on vielä erikseen pikkukeskoset, jotka ovat alle 1500g painavia. Vuosittain suomessa kaikista syntyneistä vauvoista noin 1% syntyy alle 32 raskausviikolla tai on alle 1500g painoisia pikkukeskosia. Miten tuolla todennäköisyydellä se voi sattua juuri meidän kohdalle? Kun mulle kerrottiin aiemmin ultrassa, että meidän vauvan painoarvio on 540g, olin täysin varma, etten ikinä saisi häntä elossa syliini. Eihän niin pieni voisi ikimaailmassa selvitä. En uskaltanut edes kysyä, onko meidän vauvalla mitään mahdollisuuksia selvitä, koska pelkäsin niin paljon sitä vastausta. Kuvittelin myös mielessäni, kuinka ankea paikka keskola olisi. Elämä olisi siellä varmasti yhtä itkua, surua ja pelonsekaisia ajatuksia. Pelkkä ajatus keskolasta masensi. Kun sinne keskolaan sitten jouduttiin, huomasin hyvin äkkiä, että paikka oli kaikkea muuta, kuin olin kuvitellut. Siellä naurettiin paljon milloin millekin, koko henkilökunta eli mukana jokaisen lapsen eri vaihetta ja olivat vanhemmille tukena jokaisena päivänä. Elämä siellä ei tosiaankaan ollut niin vakavaa, kuin olin kuvitellut. Siellä ei keskusteltu pelkästään vauvojen asioista, vaan ihan mitä mieleen vain sattui juolahtamaan, ihan niin kuin puhuisi jollekin omalle kaverille. Sintillä oli neljä omahoitajaa, joista jokaisesta tuli meille läheinen. Toki täytyy muistaa, että kaikkien kohdalla ei käy niin hyvä tuuri, kuin meillä ja heille keskola on juuri se mun aiemmin kuvitteleva ankea ja surullinen paikka. Mulla tulee itku pelkästä ajatuksestakin miten huonosti tässä olisi voinut oikeasti käydä.

Sintti kolmen päivän ikäisenä.

Ensimmäiset päivät ja viikot on mulla hieman sumussa, mutta jotain asioita ja tunteita siltä ajalta kyllä muistaa vielä. Sintti osoittautui luonteeltaan melkoiseksi itsepäiseksi jääräpääksi. Jos hän jotain mieltä asiasta oli, hän ilmaisi sen erittäin selvästi. Voitteko kuvitella! Pieni 500 grammainen rimpula, miten sellaisella voi olla niin paljon omaa tahtoa. Hengityskonetta hän inhosi ja hän ei painanut edes kiloa, kun ensimmäisen kerran pikku käsillään repäisi hengitysputken irti. Tämä tapahtui kaksi kertaa sairaalaolon aikana. Tiedättekö niitä virkattuja mustekaloja, jotka on tehty keskosille? Niiden tarkoitus on, että keskonen pitäisi mustekalojen lonkeroista kiinni mielummin kuin johdoista, mutta jostain kumman syystä niitä johtoja ja letkuja on vain paljon kivempi repiä. Sintti oli mahassa erittäin touhukas ja se näkyi myös keskoskaapissa ja näkyy myös edelleen tänäkin päivänä. Muistan ikuisesti kuinka ne pienet narukädet vispasivat ilmaa keskoskaapissa. Edelleenkin Sintti on harvoin niin rauhassa, että vain makaisi hiljaa paikallaan. Oikeastaan vain silloin, kun hän nukkuu sikeästi. Aina kuuluu vähintään jotain ääntelyä tai juttelua, tai sitten muuten vain ei kauaa pysytä paikallaan. Taitaa tulla aikamoinen vilpertti ja vaahteramäen Eemeli kun tuosta hieman kasvaa, pitäisiköhän olla huolissaan? :D 

Näin hienosti meillä kannatellaan jo hetken aikaa päätä!

Vaikka voisi kuvitella, että me murehdittaisiin täällä kaiket päivät Sintin keskosuutta, niin tilanne on aikalailla toinen. Jaksan päivittäin iloita ja ihmetellä tuota sisupussia ja siitä miten rakas se on. Keskosuus on mulle ainakin opettanut kärsivällisyyttä (Joni saattaa olla tästä eri mieltä :D), en voi enkä saakaan olettaa, että Sintti esimerkiksi kasvaisi ikäistensä tasolle samantien tai oppisi jonkun taidon samassa tahdissa muiden kanssa. Meillä iloitaan Sintin omista kasvu- ja kehittymisetapeista ihan samalla tavalla, kuin muutkin vanhemmat tekevät. Väitän myös, että keskosuus on meille molemmille opettanut mikä on elämässä tärkeää ja itse yritän ainakin (taas Joni saattaisi olla tässä kohtaa eri mieltä :D) olla murehtimatta jotain pikku asioita, millä ei loppupeleissä ole mitään väliä. Kun on saanut pelätä oman lapsen menettämistä, tuntuu kaikki sitä pienemmät omat ongelmat aika turhanpäiväisiltä nykyään. Kuinka pinnallinen sitä onkaan ennen ollut. Tietenkään en vähättele tai vertaile muiden ongelmia siihen, mitä me ollaan saatu kokea, kaikki ongelmat on ihmisille juuri niin isoja, kuin ne sillä hetkellä tuntuvat, mutta itse oon pyrkinyt ja aion jatkossakin pyrkiä siihen, etten narisisi enää (ainakaan niin paljon kuin ennen :D) mistään pienistä jutuista. Joulukuisia ristiäisiä odotan eniten siitä syystä, että muutkin näkevät, että meidän poika on ihan tavallinen vauva, muuta eroa ei ole kuin happiviikset, joista päästään ajan kanssa eroon sekä pienempi koko verrattuna muihin saman ikäsiin. Keskosuus ei ole sairaus ja keskonen voi syntyä kenelle vain, ulkonäkö ei liity siihen millään tavalla. Meitä ei tarvitse sääliä tämän takia, meillä on kaikki aivan hyvin. Kuten myös aiemmin olen täällä sanonut, tuntuu Sintin keskola-aika kuitenkin aika kaukaiselta ajatukselta jo. Ihmettelen sitä paljon, koska se kuitenkin oli osa meidän jokapäiväistä elämää niin pitkään. Itse olen ja tulen aina olemaankin ikuisesti kiitollinen TYKSin henkilökunnalle Sintin hyvästä hoidosta. Ilman osaavaa henkilökuntaa, Sintti ei varmastikaan täällä enää olisi. Paljon moititaan julkista terveydenhuoltoa, mutta ainakin suomessa keskosten hoito on huippuluokkaa. Ja monessako muussa maassa on niin, että vaikka lapsi on kuukausia sairaalahoidossa, täytyy hoitomaksu maksaa vain viikolta? Tuskinpa hirveän monessa. Joka päivä ihmettelen sitä, miten pienestä elämä voi lähteä ja miten siitä 500 grammaisesta pienestä rääpäleestä on kasvanut jo melkein kolme ja puoli kiloinen vauva, meidän pieni ihme <3

Tähän loppuun laitan vielä pari vertailukuvaa: 

7.7.16 Sintti puolitoista viikkoa vanha.

18.11.16 Sintti tänään lähes 5 kuukautta vanhana.

Kivaa viikonloppua kaikille!

♥: Emma

Kotona ollaan!

Täällä ollaan taas päivittelemässä kuulumisia! Syy tähän hiljaiseloon on ollut mielestäni kuitenkin ihan pätevä. Meidän pikkuinen on siis vihdoin ja viimein päässyt kotiin! <3 Oon halunnut kunnolla keskittyä siihen ja opetella meidän uutta arkea ja uusia rutiineja. Keskolapäiviä tuli loppujen lopuksi kasaan yhteensä 117. Vaikka tuo määrä tuntuu isolta (ja onkin sitä) ja vaikka Sintti on ollutkin vasta parisen viikkoa kotona, tuntuu keskola-aika jollakin tapaa kuitenkin aika kaukaiselta ajalta jo. Jotenkin hullua, koska siellä kuitenkin ravasi lähes neljä kuukautta joka päivä. Enää ei ole itse tarvinnut laittautua joka aamu, kun on täytynyt joka päivä lähteä ihmisten ilmoille, vaan oon saanut olla kotona justiinsa niin kamalan näköisenä, kuin on huvittanutkin ja pysytellä visusti neljän seinän sisällä. Pakkanen ja lumi on toki myös osasyy tähän :D

Meillä on normaali arki lähtenyt oikeastaan alusta asti aika kivasti liikkeelle. Päivät kuluu nopeasti ja välillä huomaan olevani suu hymyssä ihan ilman syytä, ei tarvitse kuin katsoa Sinttiä tai Sinttiä ja Jonia yhdessä, niin suupielet kääntyy väkisinkin ylöspäin. Nuo kaksi on mulle jotain niin rakasta ettei voi edes sanoin kuvailla. Välillä täytyy melkein nipistää itseänsä, että heräänkö pian jostain unesta, onko tämä oikeasti muka mun elämää! Kuinka onnellinen voinkaan olla tuosta pikkumiehestä ja miten noin pieni voi olla noin rakas.

Nukkumaan Sintti menee suunnilleen ilta kymmenen maissa niin kuin me itsekin ja nukkuu yleensä viiteen-kuuteen asti putkeen. Aika hyvin mun mielestä! Välillä hän kitisee öisinkin mahavaivoja tai sitä, kun tutti tippuu, mutta yleisesti ottaen yöt ovat menneet hyvin. Joni nousee arkisin kuudelta töihin ja silloin mekin noustaan Sintin kanssa ylös. Päivällä yritän nukkua edes pienet päiväunet samaan aikaan, kun Sinttikin nukkuu. Hänellä on edelleen nenämahaletku käytössä ja öisin se on kieltämättä ollut ihan kätevä. Sintti syö yöllä kahden aikaan, jolloin hän on täydessä unessa, eli saamme vain laittaa maidon valumaan letkusta ja jatkaa itse unia. Päiväunirytmiä ei ole vielä muodostunut, vaan Sintti nukkuu yleensä silloin, kun väsyttää. Joskus hän saattaa olla lähes tulkoon koko päivän hereillä ja joskus on sitten päiviä jolloin tuntuu, että hän nukkuu koko ajan. Päiväunet on ainakin näin aluksi vielä nukuttu yleensä sohvalla, joten illalla, kun Sintin vie omaan sänkyyn, hän tietää, että nyt mennään kaikki yhdessä nukkumaan. Kovin kauan ei myöskään kestä, että Sintti omaan sänkyynsä nukahtaa. Aluksi toki kerrotaan päivän kuulumiset sängyssä oleville nalleille ja pupuille, mutta aika nopeasti alkaa kuulumaan pieni söpö tuhina <3 uskon myös, että kun Sintti on jo keskolassa tottunut nukkumaan/nukahtamaan yksin, on nukahtaminen kotonakin helpompaa. Tuntuu, että hän voisi nukahtaa ihan minne vaan :D Iltarutiineiksi on muodostunut myös esimerkiksi yöpuvun laitto, joten uskon, että sekin auttaa Sinttiä hahmottamaan, että nyt on ilta ja nyt käydään nukkumaan. Itse pidän tärkeänä, että myös vauvalle puetaan iltaisin yöpuku eikä mennä likaisilla päivävaatteilla sänkyyn, vaikka joku saattaakin pitää typeränä tätä ajatusta. Mutta eihän me muutkaan päivävaatteilla nukkumaan mennä :) vielä haluaisin pariksi illaksi viikossa iltakylvyn rutiiniksi, nyt se on tehty lähinnä silloin, kun on jaksanut sen tehdä. Eiköhän näitä rutiineitakin ala tulla vielä enemmän sitten, kun Sintti tästä vielä kasvaa.

Sinttihän täytti viime viikolla jo neljä kuukautta ja vaikka hän keskosena syntyikin, kiinteän ruuan saa siitä huolimatta aloittaa samaan aikaan, kuin täysiaikaisellakin vauvalla. Myös rokotukset lasketaan tästä oikeasta syntymäpäivästä, mutta kasvu ja kehitys sen sijaan lasketusta ajasta. Sintti on nyt saanut maistaa perunaa ja luumua ja hyvin on kaikki alas mennyt mitä on annettukin. Nythän puhutaan kuitenkin tosi pienistä määristä, maximissaan muutamasta teelusikallisesta (mikä on aika paljon, kun meille sanottiin, että hyvä on jos saatte annettua edes puolikkaan teelusikallisen). Luumusose on auttanut myös jonkin verran mahavaivoihin. Kerran viikossa olisi hyvä aloittaa siis uusi maku ja kaapissa odotteleekin jo porkkanasose maistettavaksi tänä viikonloppuna.

Sintti on päättänyt myös näyttää, että keskosetko muka tulevat kehityksestä rutkasti jäljessä. Meillä nostellaan ja käännellään jo ikäisekseen ja kokoisekseen hyvin päätä ja käännytään välillä kyljeltä toiselle. En tosin tiedä tuleeko tuo kääntyminen vähän niinkuin vahingossa. Lattialle vatsalleen kun Sintin laittaa, alkaa jalat nousta ilmaan ja hän tekee sellaisen lentokoneasennon. Kauaa ei kestä, kun hermo menee, kun ei millään pääse eteenpäin :) oman vatsan päälle kun hänet ottaa, osaa hän hienosti kannatella varsinkin siinä asennossa päätään. Paikallaankin hän osaa jo pyöriä, katseen kun kääntää, niin vauva onkin poikittain siitä asennosta mihin hänet lattialla jätti. Meillä on nyt ollut parin viikon välein keskolan happipolilla kontrolliaika, seuraavalla kerralla myös fysioterapeutti tutkii hänet ja saa nähdä mitä hän sanoo tästä kehityksestä :) viime käynnillä yli viikko sitten paino oli 2890g ja pituus 45cm. Pituudesta en osaa sanoa, mutta painon luulisi menneen jo 3kg yli. 

Täällä suunnitellaan tällä hetkellä ristiäisiä. Mulla asuu toinen puoli suvusta täällä etelässä, niin päädyimme siihen ratkaisuun, että pidämme pienemmät juhlat meillä kotona niille jotka täälläpäin asuvat ja isommat viralliset ristiäiset pohjanmaalla muulle suvulle. Kortteja tässä olen jo monta päivää väsännyt, ehkä ne pian tulevat valmiiksi :D Monet ovat muuten ihmetelleet sitä, että eikö Sinttiä ole hätäkastettu, koska eikö keskoset aina hätäkasteta. Eli hätäkaste tehdään nimensä mukaisesti ainoastaan silloin, jos on joku hätä esimerkiksi menehtymässä oleva vauva ja meillä ei ole onneksi ollut hätäkasteeseen tarvetta. Virallinen nimi Sintillä toki jo on ja kelakorttikin löytyy, nimi kun on pitänyt ilmoittaa maistraattiin jo aikoja sitten. Nyt vain odotellaan enää virallisia ristiäisiä. Mielessä myös kävi, että puhunko blogissa ristiäisten jälkeen edelleen Sintistä vai puhunko sitten hänestä ihan oikealla nimellä, saa nähdä. Säännöllistä hymyilyä odottelen kovasti, tällä hetkellä hymy tulee satunnaisesti silloin tällöin ja vähän puolivahingossa. Sain kuitenkin viimeksi napattua juuri oikealla hetkellä kuvan!

Mukavaa viikonloppua kaikille!

♥: Emma

kotiinpääsyä odotellessa

Täällä meillä on taas hirmuisen paljon tapahtunut uusia ja jännittäviä asioita! Verkostopalaveri Sintin kotiutumisesta, happirikastimeen siirtyminen, ensimmäinen vaunulenkki, ensimmäinen kotiloma jne <3 verkostopalaverissa oli paikalla kymmenisen ihmistä, jotka kuuluvat Sintin tukiverkostoon. Me, lääkäri, omahoitaja, fysioterapeutti, neuvolatäti, kotipalvelutäti, sosiaalityöntekijä ja pari muuta hoitajaa. Palaverissa käytiin läpi muunmuassa Sintin elämän vaiheita tähän päivään asti, Sintin kasvukäyrää, happijuttuja, neuvolajuttuja, mihin kunnan palveluihin olemme oikeutettuja, kelan tukijuttuja, mitä erilaisia poliklinikkakäyntejä tulee vielä silloinkin, kun Sintti on kotona ja meille sitä tärkeimpää asiaa: kotiutumista. Meille oli uutta, että olemme oikeutettuja tässä tilanteessa kotipalveluun (esimerkiksi lastenhoitoon tai kodin siivoukseen). Vaikka tiedän, että jossakin vaiheessa haluan välillä omaa aikaa Jonin ollessa töissä tai sitten haluamme yhdessä tehdä jotain kivaa, tuntuu ajatus avun pyytämisestä silti erittäin kaukaiselta. Tiedostan kyllä, että Sintti tarvitsee hyvinvoivat vanhemmat ja siihen auttaisi välillä juuri se oma/yhteinen kahdenkeskinen aika, niin täytyisi olla todella läheinen ihminen, että pystyisin edes kuvittelemaan antavani lapseni hänelle hoitoon ja vielä kaukaisemmalta ajatukselta tuntuu se, että oikeasti jättäisin lapseni hoitoon ja lähtisin itse vaikka kaupassa käymään. Alusta asti meille on toitotettu, että meidän täytyy muistaa pitää huolta myös itsestämme ja täytyy olla muutakin elämää, kuin sairaalaelämä, mutta jotenkin tuli tunne, että saa nähdä pistääkö kyllä-mä-pärjään-asenne vastaan tässä kotipalveluasiassa. Koko kolmen ja puolen kuukauden sairaalajakson aikana olemme tehneet Jonin kanssa neljän päivän reissun Vaasaan, kun hoitajat keskolassa painottivat, että se tekee meille hyvää. Ekat kaksi päivää halusin taukoamatta kotiin ja sairaalaan Sintin luo ja se näkyi myös käyttäytymisessäni, kun vähän väliä masistelin tai itkeskelin ikävää, mutta kieltämättä toiset kaksi päivää olivat jo ihan kivoja, vaikka ikävä olikin kova. Toki parin tunnin lastenhoitoapu on hieman eri asia, kuin neljän päivän reissu kotikonnuille, mutta sen näkee sitten myöhemmin koemmeko tarvetta ulkopuolisen tahon avulle.

Ensimmäisellä vaunulenkillä kävimme pari päivää sitten. Lainasimme keskolasta vaunuja, puimme Sintille ensimmäistä kertaa ulkovaatteet päälle, laitoimme happiviikset kiinni matkahappipulloon ja saturaatiomittarin kiinni jalkaan ja sitten vain Sintti kärryihin ja menoksi! Vaikka silloin oli pahin neljän ruuhka ja meteliä paljon, Sintti nukkui tyytyväisenä koko kävelylenkin ajan, pari kertaa vain raotti silmiä, mutta ei jaksanut ihmetellä mihin oikein on joutunut. Pakko myöntää, että aika ylpeänä niitä vaunuja työnteli. Tuntui kerrankin jotenkin niin normaalilta vauva-arjelta. Myös matkahappipullon kanssa ”säätäminen” osoittautui helpommaksi, kuin olimme kuvitelleet (voin jossain vaiheessa kun Sintti kotiutuu kertoa enemmän näistä happijutuista ja miten se vaikuttaa normaaliin elämäämme). Happirikastimeen siirryttiin myös samana päivänä, kuin vaunulenkki tehtiin, aluksi virtauksena oli litra/tunti, eilen laskettiin 0,75 litraan ja tänään jo puoleen litraan. Kyllä ne meidän pikkuisen keuhkot vain alkaa kasvaa pikkuhiljaa <3 Sinttikin on taas enemmän tyytyväisempi ja rauhallisempi, kun ilma ei puhalla niin kovaa nenään. 

Ja sitten se tärkein asia tällä kertaa: kotiloma <3. Sintti pääsi siis ensimmäiselle päivän mittaiselle kotilomalle eilen. Olisin kuvitellut, että Sintti on aivan ihmeissään päästessään ensimmäiselle automatkalle ja ensimmäistä kertaa turvakaukaloon, mutta poitsuhan nukkui tyytyväisenä siihen asti, kun kotona riisuttiin ulkovaatteet pois. Sen jälkeen hän ei sitten malttanutkaan nukkua, kuin aivan maximissaan puolen tunnin pätkän sohvalla koko kotona olemisen aikana. Sintti tuijotteli melkein koko ajan silmät pyöreänä ympärilleen ja selvästi tajusi, että nyt ei ollakaan tutussa ympäristössä. Yhdessä vaiheessa laitoimme hänet omaan sänkyyn, jos hän vaikka saisi hieman nukuttua ja totuteltua tulevaan omaan sänkyynsä, mutta tunnin ajan oli paljon mukavampaa jutella taukoamatta vieressä olevalle pupulle, kuin mennä nukkumattia treffaamaan. Tämän päiväuni-yrityksen jälkeen nostimme hänet meidän keskelle sänkyyn ja tuntuipa kivalta köllötellä siinä koko perhe! Muutenkin tuntui siltä, että meidän koti oli kaivannut jo Sinttiä ja ihan kuin Sintti olisi ollut täällä aina. Kaikki tavaratkin ovat olleet jo kauan valmiina, enää puuttuu vain tosiaan Sintti. Illalla veimme Sintin takaisin keskolaan ja niin hassulta kuin se päivän jälkeen kuulostaakin, koti tuntui tyhjältä sen jälkeen. Huomenna olisi tarkoitus ottaa Sintti taas kotiin päiväksi ja viikonloppuna ehkä jopa yöksikin, jos Sintin vointi pysyy hyvänä. Tarkkaa lopullista kotiutumispäivää emme vielä tiedä, mutta hyvin todennäköisesti se tapahtuu kahden viikon sisällä, jos asiat menevät suunnitelmien mukaan. Aika jännittävää!

♥: Emma

Ps. Poju on kasvanut taas hienosti ja tänään paino oli jo 2615g :)

Kuulumiset kuvina

Moikka kaikille! Ajattelin tulla kirjoittamaan tänne mun kuulumisia, kun mun äiti on kuulemma ollut niin laiskana, että se ei ole jaksanut. Ajattelin myös kirjoittaa kuulumiset kuvien kautta (mun äiti käski muistuttaa, että jos luette tätä teidän puhelimella, niin muistakaa klikata kuvien kohdalta, niin ne näkyy isompana ja tarkempana). Mulle kuuluu ihan hyvää, painan nyt 2315g ja kasvan koko ajan lisää. Viime tiistaina mä täytin jo 3 kuukautta. Aika on mennyt äkkiä vai mitä? Me kaikki odotetaan nyt innolla sitä, kun mä pääsen kotiin. Pääsen ensin kotilomille, jossa katsotaan miten mä kotona pärjään ja jos kaikki sujuu hyvin, pääsen kokonaan kotiin. Pääsen kotiin lisähapen kanssa ja tiedän, että ainakin mun äitiä vähän jännittää, miten arki tulee sujumaan sen kanssa! Se kun on mahdollista, että voin olla jopa vuoden ikään asti lisähapen kanssa. En oikein tykkää noista happiviiksistä, ne ei aina pysy kunnolla edes nenässä ja yleensä oonkin paljon tyytyväisempi, kun ne viikset on ihan jossain muualla, kuin siellä nenässä. Joskus ne tippuu nenästä suuhun ja jos mulla sattuu olemaan nälkä, niin niitä on kiva imeskellä. Lääkärit on kuitenkin sitä mieltä, että mun on pakko niitä vielä pitää, kun en jaksa vielä kauaa hengittää ilman apua. 

Tässä mun isi syöttää mua. Oon harjoitellut nyt viime aikoina paljon tuttipullolla juomista. Yleensä se sujuu hyvin ja välillä juon kaiken mitä pullossa on, mutta välillä en jaksa yhtään keskittyä ja hotkin vain maitoa, jolloin sitä valuu enemmän suupielistä, kuin mitä menee mahaan. Silloin joudutaan laittamaan loput maidosta nenämahaletkun kautta. Silloin kun jaksan keskittyä, niin otan usein myös katsekontaktin syöttäjään.

Mun molemmat isovanhemmat kävivät peräkkäisinä viikonloppuina kylässä ja oli kiva nähdä niitä pitkästä aikaa. Pääsin mun mumman ja mummin syliinkin. Ne höpötti mulle kokoajan kaikkea eivätkä ne pystyneet ollenkaan pitämään näppejänsä erossa musta. Isin vanhemmat olivat nähneet mut viimeksi 700 grammaisena!

Välillä pitää muistaa levätäkin. Muutaman kerran tässä lähiaikoina oon valvonut koko yön, joten päivällä oon vain nukkunut äidin tai isin sylissä. Äiti tai isi pitää mua yleensä 2-3 tuntia putkeen sylissä ja joskus jaksan olla hereillä melkein koko sen ajan. 

Tässä mä yritin ottaa isin puhelimella selfietä! Silmät isoksi ja huulet tötterölle vai miten se menikään?

Nykyään mun hoidot tehdään kokonaan hoitopöydällä. Äiti ja isi tykkää siitä paljon enemmän. Niiden mielestä se tuntuu enemmän ”normaalilta” vauvajutulta. Mä pysyn hoidoilla rauhallisena, jos mulla on tutti suussa, mutta heti jos se tippuu, multa pääsee itku!

Oon mä viime aikoina välillä vähän kiukutellutkin, mutta eihän aina voi olla hyvä päivä. Tässä en tykännyt yhtään, kun mun päätä pidettiin paikalla, kun mulle vaihdettiin nenämahaletkua. Eniten mua kiukuttaa, jos mulla on maha kipeä tai sitten, jos se mun tutti tippuu suusta. 

Nykyään kun juon tuttipullosta, niin mua pitää myös röyhtäyttää tai röyhyyttää, niinkuin hoitajat sanoo. Mun äiti pitää tätä enemmän halailuna. Mulla on myös kuulemma niin pehmeä tukka, että se tuntuu kivalta äidin poskea vasten.

Ihmettelen päivittäin kaikenlaisia juttuja mitä mun ympärillä on. Mun lemppari on nalletaulu hoitopöydän yläpuolella. Kuuntelen myös tarkasti, kun mulle jutellaan. Yleensä vastaan takaisinkin! Fysioterapeutti kävi mua tutkimassa viime viikolla ja sain siltä paljon kehuja, kun osasin katseella seurata esinettä. Lisäksi osasin sen mielestä hienosti tuoda käsiä eteen ja nostaa jalkoja ylös. Äiti ja isi sai myös ohjeet, miten mua pitää käsitellä. Mua kuulemma pitää esimerkiksi nostaa ja pitää sylissä vähän eri tavalla, kuin sellaisia vauvoja, jotka ovat syntyneet ajallaan. 

Hohhoijaa, kun toi mun äiti vaan jaksaa koko ajan ja ihan liian usein ottaa musta kuvia, mäpä näytän sille kieltä, että se lopettaisi!

Pääsin taas kylpyyn yksi päivä ja mä kyllä tykkään siitä! Rauhoitun melkein heti vedessä ja alan polskimaan jaloilla. Mun äiti sanoo, että mun jalat näyttää sammakon reisiltä, pitääkö paikkansa?

Tässä mä oon äidin sylissä ja mun isi halusi ottaa musta kuvan energiajuoman kanssa. Mua ei oikein kiinnostanut poseerata kunnolla, mutta tässä voi vähän verrata mun kokoa puolen litran tölkkiin. Äidin ja isin mielestä oon kuitenkin jo iso poika!

Tässä oli vähän mun viimeaikaisia kuulumisia. Nyt vilkutan teille kaikille ja toivotan hyvää alkavaa uutta viikkoa! 

♥: Sintti

Happiviikset ja pientä puhetta kotiinpääsystä

Täällä ollaan nyt menty oikein rytinällä eteenpäin viimeisenä parina päivänä ja tää mamma on ainakin niiiiin onnellinen! Koko viikonlopun Sintti kiukutteli cpappia vastaan (se kun puhaltaa liikaa ilmaa nenään, josta Sintti ei alkuunsakaan tykkää), kunnes omahoitaja oli mielenkiinnosta sunnuntaiyönä kokeillut, mitä Sintti tykkäisi pelkistä happiviiksistä. No tykkäsihän se! Ja hurjasti vielä tykkäsikin. Oli tarkoitus, että Sintti on joka toisen hoitovälin happiviiksillä ja joka toisen cpapissa, mutta tämä meidän itsepäinen minimies ei kerta kaikkiaan suostu pitämään kuin noita happiviiksiä. Vuorotellen molempien käytön tarkoituksena siis on, ettei sydän kuormittuisi liikaa, kun yhtäkkiä joutuukin itse hengittämään ja tekemään töitä hengityksen kanssa enemmän, mutta kun niitä cpapin viiksiä ei tosiaankaan pysty hänelle laittamaan, kun hän pistää niin paljon vastaan, niin kokeillaan nyt sitten pelkkiä happiviiksiä ja katsotaan sujuuko se koko ajan yhtä hyvin. Sintti on kuin eri poika, kun se on niin rauhallinen nyt noilla viiksillä :) enää ei tarvitse tapella hapen kanssa vastaan.

Tänään lääkärinkierrolla meille annettiin tehtäväksi miettiä jo hieman Sintin kotiintuloa. En ollut uskoa korviani. Ensi maanantaina tulee 3kk sairaalassa ramppaamista, voiko se olla edes mahdollista, että Sintti pääsisi pian kotiin, eikä meidän tarvitsisi enää jättää häntä sairaalaan kun itse lähdemme nukkumaan? <3 meidän pieni pääsisi viimein kotiin! Tuntuu uskomattomalta, vaikka tiedänkin, että päivä päivältä ollaan lähempänä kotiintuloa. Se tuskin silti parissa viikossa vielä tapahtuu, mutta veikkaisin, että kuukausi voisi olla aika realistinen aika. Samana yönä, kun kokeiltiin noita happiviiksiä, omahoitaja oli antanut ensimmäistä kertaa Sintille maitoa tuttipullosta ja tuo pieni oli sienen lailla vetänyt kaiken ja tajunnut heti mistä on kyse ja miten siitä pullosta oikein juodaan. Hassua miten pienistä asioista jaksaa nykyään itse olla iloinen ja ylpeä :)

Sintti on saanut myös uuden sängyn ja siinä pystyy vaihtamaan vaipankin niin, että lapsi on edessä, joka onkin huomattavasti helpompaa. Nyt pitäisi vain saada hieman pidemmät happiviikset, että päästäisiin myös sinne hoitopöydälle. Tässä ihmettelen, että jos Sintti on parissa päivässä kehittynyt oikeasti näin paljon, että heitetään ilmoille jo ajatus kotiinpääsystä, mikä onkaan ensi viikon tilanne!

♥: Emma

Ps. Saatiin viikonloppuna myös ensimmäinen kunnon hymy Sintiltä ja se ei unohdu kyllä koskaan! Ikenet vaan loisti ku oli niin leveä hymy <3

Laskettu aika

17.9.2016, tuo päivämäärä mitä odotin malttamattomana tammikuusta saakka. Tänään olisi ollut Sintin laskettu aika. Kuinka hullua ajatella, että Sintin olisi pitänyt olla mahassa lähes kolme kuukautta kauemmin. En voisi kuvitellakaan, että olisin synnyttänyt oikeasti tässä kuussa ja elänyt ison mahan kanssa koko kesän. Tuskastelin jo keväällä selkäkipujeni kanssa, niin kuinka isot ne olisivatkaan olleet, jos raskaus olisi ollut täysiaikainen. En ehkä halua edes ajatella. Rakastan kesää, mutta toivoin ensimmäistä kertaa, että jopa kesä menisi äkkiä ja saataisiin vain pieni poikamme syliin. Aika tuntui loputtoman pitkältä odotukselta. Mulla oli kuitenkin jostain syystä koko raskauden ajan tunne, että ei meidän tarvitsisi odottaa ihan syyskuun puoleen väliin saakka, tuntui jotenkin vain siltä, että poika syntyisi hieman aiemmin. En tietenkään tiennyt tai olisi toivonut, että ihan näin aikaisin, mutta niin nyt sattui käymään. Sintin syntymän jälkeen meille sanottiin, että suurin osa keskosista kotiutuu lasketun ajan tiennoilla, plusmiinus kaksi viikkoa. Painorajaa ei ole, vaan kaikki riippuu lapsen kunnosta. Pienin vauva jonka keskola oli päästänyt kotiin oli ollut 1700g. Saa nähdä missä vaiheessa me ollaan esimerkiksi juuri kahden viikon kuluttua. Vajaa kolmessa kuukaudessa Sintti on kasvanut valtavasti ja saavuttanut isoja etappeja, joista me ja keskolan henkilökunta olemme yhdessä iloinneet. Miten se 500 grammainen pieni rääpäle on voinut yhtäkkiä nelinkertaistaa painonsa ja kasvaa yli kymmenen senttiä. Meidän silmissä hän on jo melkein jättiläinen, mutta ne, jotka pari kiloisen Sintin näkevät ensimmäistä kertaa ajattelevat tuskin samoin. Viimeisimpänä saavutuksena on tänään hengityskoneesta pois pääseminen suoraan cpap-hengityslaitteeseen. Aikaisemmin puhuttiin, että hän siirtyy ensin niv navaan ja vasta sen jälkeen cpapiin, mutta tämä oli ihan kiva yllätys. Arvot ovat niin hyviä, että nyt mietitään kokeillaanko jo pelkkiä happiviiksiä. Selvästi kaikki aiemmat hengitysongelmat johtuivat niistä tyristä. Happea oli tänään 25% eli käytännössä ei juuri mitään, kun normaali ihminen hengittää 21%. Sitten, kun happiviiksille päästään, päästään myös opettelemaan pulloruokintaa, avopeti vaihdetaan lämpökehtoon sekä päästään hoitopöydälle ja jopa lattialle touhuamaan. Oletan, että vaatteiden ja vaipan vaihto sujuu huomattavasti helpommin hoitopöydällä, kun lapsi on suoraan edessä. Nythän joudumme siis vaihtamaan vaipat lapsen vierestä/sivusta. Tänään kuultiin muuten myös pitkästä aikaa Sintin ääni! Voi, että olin odottanut sitä. Hän tosin oli erittäin kiukkuisella tuulella tänään, eikä arvostanut muutoksia vissiin yhtä paljon kuin äiti ja isi :D maitomäärää oli lisätty taas ja nyt sitä menee 30ml. Nyt täytyy vain toivoa, että arvot myös pysyvät yhtä hyvinä, kuin mitä ne tänään olivat. Oon niin paljon iloinnut tuosta cpapista tänään, että nyt olisi kyllä suuri pettymys jos arvot romahtaisivat. Mutta eiköhän tuo meidän sisupussi pärjää oikein hyvin :)

♥: Emma

Pikakuulumiset ja silmäjuttuja

Tulin pikaisesti kertomaan kuulumiset ja aloitetaan vaikka siitä, että oon aivan häkeltynyt siitä, kuinka paljon oon saanut tsemppaavia viestejä ja kehuja niin tutuilta kuin tuntemattomilta sen jälkeen, kun julkaisin tuon edellisen postauksen. En olisi ikinä uskonut, että sen lukee niin moni (oikeastaan en uskonut, että sen lukee kukaan) ja että saan siitä vielä niin paljon positiivista palautetta! Aikaisemmin myös mietin uskaltaako niin henkilökohtaista tekstiä julkaista, mutta onneksi uskalsin. Kiitos superpaljon kaikille ihanista kommenteista! ♥ Myös mun oma mieli keveni, kun sain purkaa kaiken tänne. Tajusin myös etten ole ainut, joka on synnyttänyt keskosen ja että ei meidän perhe ole ainut joka elää keskola-arkea. Näitä muiden tarinoita haluaisinkin mielelläni kuulla lisää. Olisi kiva, jos ehdottelisitte myös postausaiheita. 

Sintille kuuluu taas hyvää, hän on leikkauksen jäljiltä täysin oma vilkas itsensä ja painokin on viimein noussut yli kahden kilon, tänään se oli 2030g. Maitoja nostettiin 20ml ja suunnitellaan jo 25ml nostoa. Nyt odotellaan malttamattomina milloin päästäisiin hengityskoneesta pois. Luultavasti jo tämän viikon puolella, kun arvot näyttävät niin hyvälle, mutta aivan varmaa se ei ole. Koneen asetukset muutettiin nava-tasolle ja Sintti tykkää siitä huomattavasti enemmän, kun saa itse päättää kuinka paljon kone avustaa hengityksessä. Tämän viikon huolenaihe on ollut Sintin silmät. Keskosen keuhkosairauden eli BPD-taudin lisäksi Sintillä on myös keskosen silmäsairaus eli ROP, joita tietääkseni on 1-5 astetta. Yksinkertaisimmin selitettynä se on silmänpohjan verisuonien liiallista kasvua. Kun lapsi syntyy keskosena, eivät silmien verisuonet ole vielä kehittyneet kunnolla ja sen takia keskosen silmiä tutkitaan säännöllisesti. Kohdun ulkopuolella silmien verisuonet eivät välttämättä ala kehittyä niinkuin niiden pitäisi, vaan alkavat kasvaa silmänpohjassa "villisti". Jos näin käy, saattaa silmiä joutua laseroimaan eli ns. polttamaan niitä verisuonia, jotka kasvavat miten sattuu. Sintin silmiä on tutkittu viikon välein ja eilen tehtiin ensimmäinen laserointi molempiin silmiin. Toimenpiteenä se on pieni, mutta tämä äiti ainakin jännittää miten se vaikuttaa Sintin näkökykyyn myöhemmin. Silmälääkärin mukaan tavoite on aina, ettei se vaikuttaisi, mutta ikinä ei voi tarkalleen tietää. Saattaa olla mahdollista, että Sintti saa lukulasit, mutta sen näkee sitten ajan kanssa. Voi myös olla, että yksi laserointi ei riitä, vaan tarvitaan vielä toinen. Saa nähdä miten meidän kohdalla käy. Laseroinnin takia Sintti nukkui eilen nukutuksen jäljiltä koko päivän ja oli tänään sitten sitäkin virkeämpi. Ihana, että hän on kasvanut niin paljon, että jaksaa olla jo hereillä pidempiä aikoja putkeen ja ihmetellä mitä ympärillä tapahtuu. 

♥: Emma

Vauva ennen aikojaan

Kuten moni tietää, saimme Jonin kanssa pari kuukautta sitten vauvan, joka syntyi lähes kolme kuukautta etuajassa. Oon siitä asti miettinyt perustavani jonkinlaisen blogin, koska haluaisin välillä päästä purkamaan kaikennäköisiä ajatuksia asiaan liittyen ja myöhemmin olisi kiva itsekin lukea mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Vaikka kaikki on hyvin niin meillä kuin vauvallakin ja tiedostamme olevamme todella onnekkaita sen suhteen, on päivittäinen keskola- ja sairaala-elämä silti rankkaa. Elämään ei juurikaan muuta mahdu, kuin ramppaamista kodin ja sairaalan väliä. Blogi helpottaisi myös siinä asiassa, että kaikille ei tarvitsisi erikseen kertoa mitä vauvalle tänään tai tällä viikolla kuuluu, vaan osa voisi lukea kuulumiset täältä. Voisin myös kuvitella, että osa ei myöskään välttämättä uskalla edes kysyä, miten meillä tai vauvalle menee, kun pelkää mitä tulisi vastaukseksi. Itse en välttämättä uskaltaisi samassa tilanteessa olevalta kysyä. Mutta kuten sanoin, kaikki on hyvin lähtökohdasta huolimatta. Mulla ei itseasiassa ole juurikaan väliä lukisiko tätä yksikään ihminen mun lisäksi, vaan mulle tämä on tarkoitettu lähinnä terapiaksi ja jonkinlaiseksi päiväkirjaksi. Kirjoittaminen on aina ollut mulle parasta terapiaa. 

Mietin pitkään mistä aloittaisin kertomaan ja päätin jättää turhat alkuraskauslätinät sivuun ja siirtyä suoraan siihen, mistä lähtien kaikki meni oikeastaan pieleen, eli rakenneultraan.


Toukokuun alun rakenneultraa oltiin odotettu, minä lähinnä siksi, että saisin kuulla, että vauvalla on kaikki hyvin, alkuraskauden kun olin stressannut keskenmenoa, muuttuvaa vartaloa, ruokavaliota yms. En osannut silti kuvitellakaan ettei niitä odottamaniani hyviä uutisia kuultaisi enää koko raskauden aikana. Rakenneultran tehnyt antoi seuraavalle päivälle uuden ajan erikoislääkärille, joka taas laittoi lähetteen tyksin äitiyspolille seurantaan. Syynä oli se, että vauvan kädet ja jalat olivat epätavallisen lyhyet. Tyksin lääkäri selitti meille, että se voi tarkoittaa sitä, että vauvalla voisi olla luustosairaus tai kehityshäiriö, esimerkiksi downin syndrooma. Hän suositteli tekemään lapsivesipunktion. Ennen sitä pääsimme juttelemaan myös perinnöllisyyslääkärille, jossa keskusteltiin muunmuassa mitä sairauksia suvussamme on ja mitä haluamme tehdä jos vauvalla todettaisiin vakava sairaus. Raskaus oli jo niin pitkällä, että esimerkiksi aborttiin pitäisi anoa erillistä lupaa ja lapsen vakava sairaus olisi siihen pätevä syy. Muistan kuinka itkin Jonin rintaa vasten tyksin pihassa, että meidän vauva on sairas ja pahimmassa tapauksessa kuolee heti synnyttyään. Lapsivesipunktion vastauksia piti odottaa useampia päiviä, mutta onneksi mitään vakavaa ei löytynyt. Lääkärit kuitenkin halusivat testata sen jälkeen milloin mitäkin sairauksia ja sairauksien mutanttisairauksia eli olimme melkein koko ajan odottamassa vastauksia jostakin. Tottakai itse fiksuina myös googlailimme sairauksia ja harvoin keskustelupalstoilta poistui hymyssä suin. Töissä kuljin kuin haamu, kun koko ajan oli niin kauhea stressi päällä. Tykkäsin työstäni oikeasti tosi paljon, mutta kotikäyntejä tekiessäni väänsin kasvoille tekohymyn ja menin hoitamaan työni. Asunnoista pihalle päästyäni purskahdin itkuun, poljin seuraavaan paikkaan, kuivasin kyyneleet ja väänsin taas tekohymyn päälle. Halusin näyttää reippaalta kaikkien silmissä. Se oli älyttömän raskasta aikaa. Jos joku selitti murheellisesti vaikka katkaisseensa kynnen, tunsin enemmänkin suuttumusta ja halusin huutaa, että täällä on joillakin hieman isompiakin murheita. Onneksi kaikki testit osoittautuivat kuitenkin aina negatiiviseksi. Toki myös se stressasi, että jotain vikaa on, mutta kukaan ei tiedä mitä. Tuntui, että lääkärit halusivat pakolla löytää syyn vauvan pieneen kokoon. Vastaukseksi ei riittänyt, että ehkä vauva vain on pienikokoinen.


Vauvan kasvua seurattiin tiiviisti ja ramppasimme suunnilleen kahden viikon välein ultrassa, jossa oli aina samat uutiset: vauva on pienikokoinen, hän kasvaa kyllä, mutta omilla käyrillä. Äitinä tuntui kamalalta ajatukselta, ettei oma lapsi voinut mahassa hyvin ja kukaan ei tiennyt mistä se johtui. Stressasin jatkuvasti aivan kaikesta vaikka ei olisikaan saanut, mutta miten sanoa itselleen että lopeta, jos pelko lapsen menettämisesta kalvaa koko ajan. Stressasin myös sitä, että vauva aistii äidin olevan stressaantunut ja miten se stressi vaikuttaisi lapseen, eihän vain vauvan kasvu hidastuisi entisestään juuri tämän takia? Viikot vierivät ja lopulta asennoiduimme Jonin kanssa siihen, että otamme vastaan mitä ikinä eteen tuleekaan, koska eihän asialle enää mahtanut mitään. Sen jälkeen myös stressi helpotti suunnattomasti ja oli aikoja jolloin osasin jopa nauttia raskaudesta. Tiesimme, että hyvin suurella todennäköisyydellä lapsi tullaan ottamaan ulos etuajassa, mutta sitä ei kukaan tiennyt, että koska tämä tapahtuisi. Eikä myöskään sitä kuinka pian se oikeasti tulisi tapahtumaan.





Oli suunnilleen kesäkuun puoliväli ja olimme Jonin kanssa yhdessä päättäneet, että menisin tällä kertaa ultraan ensimmäistä kertaa yksin. Tämähän olisi taas vain kontrollikäynti, jossa ei tapahtuisi mitään ihmeellistä. Joni ei varmasti menettäisi mitään, vaikka ei tällä kertaa tulisikaan mukaan. Kävi ilmi, että tämä olisikin kerta jolloin eniten olisin tarvinnut tukea. Lääkäri ultrasi tuttuun tapaan, mittaili vauvan mittoja ja kertoi taas, että vauva on todella pieni. Vauva ei itseasiassa juurikaan ollut kasvanut viime ultran jälkeen. Hän kertoi painoarvion olevan 530 grammaa eli suunnilleen puolet vähemmän mitä näillä raskausviikoilla pitäisi olla. En osannut ajatella siitä mitään pahaa, joka kertahan meille oltiin toitotettu, että vauva on pienikokoinen. Lääkäri ilmoitti kuitenkin, että passittaisi mut osastolle, josta voitaisiin tarkkailla vauvan sydänkäyriä useamman kerran vuorokaudessa. Lääkärit halusivat saada vauvalle raskausviikkoja lisää, koska viikot kuulemma ratkaisisivat enemmän kuin koko, mutta olisi mahdollisuus, että vauva leikattaisiin ulos jo tänään. Laitoin Jonille viestin, että joudun tarkkailuun ja pahimmassa tapauksessa saataisiin vauva jo tänään. Sain vielä kortisonipiikin, joka auttaisi vauvaa kasvattamaan keuhkoja ja sen jälkeen hoitajalta ohjeet miten pääsisin osastolle. Hieman shokissa kävelin hissille ja painoin viidennen kerroksen nappia. En tarkalleen enää muista mitä sen jälkeen tapahtui, mutta ainakin ilmoitin ensimmäiselle vastaan tulleelle hoitajalle että "hei, mulle laitettiin vissiin lähete tänne". Muistan myös kuinka istuin käytävällä olevaan tuoliin ja soitin itkien äidilleni, että miten 530 grammaa painava pieni vauva voisi ikinä selvitä hengissä. Olin täysin varma, että menettäisin lapseni. Jos raskaudet on aina tämänkaltaisia, en haluaisi enää ikinä kokea sitä uudelleen ja jos jostain syystä tulisinkin raskaaksi, voisinko ikinä iloita uudesta vauvasta, kun esikoinen olisi kuollut?


Samana iltana saimme Jonin kanssa käydä tutustumassa keskolaan, jotta tietäisimme edes vähän mitä on luvassa. Meillä kummallakaan ei ollut mitään tietoa keskosista. Tiesin ainoastaan sen, että keskoset ovat pieniä ja ne laitetaan keskoskaappiin kasvamaan, Jonikaan tuskin tiesi yhtään enempää. Oli todella lohduttavaa saada tietää, että tänä päivänä suurin osa 500 grammaa painavista vauvoista jää henkiin. Pääsimme tapaamaan myös keskolassa olevaa äitiä ja hänen vauvaa, joka oli ollut juurikin 500 grammaa syntyessään ja raskausviikkojakin oli vähemmän kasassa kuin minulla. Nyt vauva oli 8 viikkoa vanha ja painoi jo 1300 grammaa.


Sairaalassa oleminen osoittautui älyttömän tylsäksi, vaikka olihan siellä ne tietyt rutiinit jotka onneksi rytmittivät vähän päivää. Syömistä ja sydänkäyrien ottamista lukuunottamatta päivät vietin yksin sängyssä makoillen ja odotellen, että Joni pääsee töistä. Myös sydänkäyrien ottaminen osoittautui aika haastavaksi. Heti, kun mahalle laittoi anturin, vauva kävi pari kertaa potkaisemassa sitä vasten ja ui samantien karkuun. Pienen kokonsa vuoksi vauvaa sai aina etsiä milloin mistäkin, koska sillä oli tilaa mahassa temppuilla miten tykkää. Juhannuksen vietin eri osastolla tehovalvonnassa, anturi kiinni vatsassa 24h, kun vauvan sykkeet nousivat jostain syystä niin korkealle. Elin silloin myös tipan varassa, kun syöminen oli kielletty. Jossakin välissä alkoi olla jo niin heikko olo, että olin varma että pyörryn enkä enää herää. Olisin melkein tappanut siitä hyvästä, että olisin saanut pizzan naaman eteen, koska alkoi jo usko loppumaan, että selviääkö tästä ikinä. Vaikka ideana oli, että jos joudun kiireelliseen leikkaukseen, olisi ennen leikkausta pitänyt olla vähintään 6h syömättä, niin kyllä siinä silti mietti, että onko se ihan fiksua kituuttaa raskaana olevaa ilman ravintoa, kun olisi tärkeää, että lapsi kasvaisi. Olin siellä osastolla muistaakseni kaksi yötä ja toisena yönä hoitajat kysyivät halusiko myös Joni olla yötä, kun heillä oli yksi sänky vapaana. Sanotaanko vaikka näin, että hieman erilainen juhannus, mitä olen tottunut viettämään. Vauvallakin oli potkuista päätellen omat juhannusbileet mahassa.


Oltuani viikon sairaalassa pääsin taas ultraan. Kello oli kahdeksan aamulla ja lääkäri mittaili taas vauvan kokoa. Kävi ilmi, että painoarvio oli vain 540g eli vauva oli kasvanut vain 10g edellisestä ultrasta, kun normaali kasvutahti pitäisi olla 100g. Aika nopeasti lääkäri ilmoitti, että vauva leikataan ulos tänään, heti kun sali vapautuisi, koska selvästikään hän ei enää kasva tarpeeksi mahassa. Soitin Jonille uutiset ja hän lähti heti tulemaan töistä sairaalalle. Sain käydä nopeasti vielä suihkussa ennen leikkausta. Yritin pysyä rauhallisena, mutta romahdin jo hississä, kun mua kärrättiin osastolta sängyn kanssa leikkaussaliin. Salissa olin jo aivan hysteerinen. En ole ikinä pelännyt mitään niin paljon. Joni oli onneksi mukana koko ajan, enkä olisi ikinä selvinnyt hengissä heräämöön asti ilman sitä. Se lohdutti, rauhoitteli ja silitteli mua koko ajan ja sanoi että kaikki menee hyvin (toki ei sillä hetkellä lohduttanut, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna siitä oli suuri apu). Se oli älyttömän iso tuki ja turva leikkauksessa. Sen enempää en halua tähän leikkauksesta kirjoittaa. Se on kokemus jonka voisin mielelläni vaikka unohtaa siitäkin huolimatta, että saimme siitä maailman rakkaimman ja tärkeimmän lahjan. Meidän pieni Sintti tuli maailmaan juhannuksen jälkeisenä maanantaina 27.6 klo 10.39, painoa hänellä oli 530g ja pituutta 30,5cm. Raskausviikkoja oli kasassa vasta 28+2 eli hän syntyi noin 2 kuukautta ja 3 viikkoa etuajassa. Alkuperäinen laskettu aika olisi ollut 17.9. Sintti vietiin samantien viereiseen huoneeseen mittauksiin yms ja Joni sai mennä mukaan. Hetken päästä tultiin näyttämään vilaukselta myös mulle miltä meidän pieni näytti. Sintillä oli silmät auki ja se tuijotti suoraan muhun päin kuin sanoakseen, että äiti mulla on kaikki ihan hyvin, rauhoitu nyt vaan. Sen jälkeen Sintti vietiin keskolaan ja Joni sai mennä myös sinne mukaan. Mut vietiin heräämöön jonne Jonikin hetken päästä tuli. Sain nähdä ensimmäisiä kuvia Sintistä ja sain kuulla, että Sintti oli niin sinnikäs pieni poika ettei tarvinnut edes hengityskonetta, jota keskolan lääkärit ja hoitajat ihmettelivät suuresti. Myöhemmin yöllä Sintti joutui kuitenkin hengityskoneeseen. Se on kuitenkin keskosille kuulemma aivan tavallista, että aluksi ei hengitysapua tarvitse, mutta sitten he väsyvät hengittämiseen.





Mulle kerrottiin, että nopeimmat nousevat pystyyn tai kävelevät jo 6 tunnin päästä sektiosta. Mun luonteelle oli älyttömän kova pala, että mä pystyin nousemaan pystyyn vasta seuraavana päivänä ja silloinkin seisoin tuskin edes puolta minuuttia, meinasin pyörtyä samantien. Mua suorastaan hävetti, että ensimmäiset kaksi päivää mut vietiin sängyn kanssa katsomaan Sinttiä, kun en kyennyt istumaan pyörätuolissa pyörtymättä. Olen aina ollut tosi itsenäinen, joten mun luonteelle oli myös todella kova pala, että tarvitsin apua lähes kaikessa mitä tein. Olin viikkoa aiemmin ollut vielä töissä vanhusten parissa ja nyt tarvitsin samalla tavalla apua samoissa asioissa kuin hekin. Kyllä siinä monen monta itkua pääsi sen asian takia, kun kiukutti niin paljon olla "vaivaksi" muille. Voitte myös kuvitella miltä tuntuu, kun vatsalihaksia ei voi käyttää yhtään, vaikka niitä tarvitsee aivan joka asiassa, jopa istumisessa. Tajuhan siinä meinasi kivun takia lähteä jos piti vaikka vain yskäistä ja sängystä nouseminen oli yhtä tuskaa. En ole eläessäni ollut niin kipeänä kuin sektion jälkeisenä parina viikkona. Kärsisin ne kivut silti milloin vaan uudelleen tällaisen rakkauspakkauksen vuoksi. Näinä kipeimpinä ja yksinäisimpinä hetkinä ehdin kuitenkin miettiä kaikenlaista ja mielestäni oli jotenkin surullista etten enää tuntenut vauvan liikkeitä mahassa. Vauva makasikin yhtäkkiä keskolassa tehohoidossa ja taisteli elämästään, eikä ollut enää turvassa mahassani. Vaikka en varsinaisesti tykännytkään olla raskaana sen takia, että täytyi koko ajan pelätä ja stressata milloin mitäkin, niin harmittelin silti, että raskaus jäi aivan kesken.


Syytin myös itseäni Sintin tilanteesta. Olin varmasti tehnyt jotain pahaa ja siitä rangaistiin nyt meitä ja meidän lasta. Kropassani on varmasti jotain vikaa, kun se ei toiminut, enkä pystynyt synnyttämään tervettä täysiaikaista lasta. Raskausaikana kielletyt salmiakit joita silloin tällöin silti napsin olivat varmasti syy tähän. Mun työn takia jouduin pyöräilemaan kiireessä hiki hatussa paikasta toiseen joka päivä, joten oliko Sintti sen takia niin pieni? Toivoin aluksi tyttöä ja tämä oli varmasti rangaistus mun itsekkyydestä, että saatiinkin poika, jolla ei ole nyt kaikki hyvin. Mä olin synnyttänyt keskosen ja mun takia oltiin nyt tässä tilanteessa, mun takia Jonilla ja Sintillä on rankkaa. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Keksin päässäni älyttömän määrän kaikkia vaihtoehtoja ja syitä miksi me saimme keskosen, vaikka faktahan kuitenkin on, että mikään edellä mainituista asioista ei ollut musta riippuvainen enkä olisi voinut tehdä mitään toisin.


Vaikka Sintti syntyikin pienenä keskosena, saatiin me ensimmäisiä hyviä uutisia koko raskauden aikana vasta Sintin syntymän jälkeen. Sisäelimet olivat kunnossa ja muutenkin poika oli paremmassa kunnossa kuin voisi koon puolesta olettaa. Vaikka ensimmäinen viikko on aina kriittisin, jotenkin mulla loppui stressi ja alkoi usko siihen, että kaikki menee hyvin. Se usko on säilynyt näihin päiviin saakka, vaikka välillä on tietenkin päiviä, kun tuntuu, että koko maailma romahtaa päälle, eikä jaksaisi enää yhtään sairaalaelämää. Toki ensimmäiselläkin viikolla oli omia ongelmia. Aluksi Sintti sai ravinnon kanyylin kautta, jonka jälkeen siirryttiin nenämahaletkuun. Tuntuihan se turhauttavalta, että aluksi annetaan esimerkiksi vain 1ml maitoa, eikä sekään pysynyt vatsassa, vaan sitä imettiin ruiskun kautta ulos vihreänä mössönä. Keskosille kun on tavanomaista, ettei aluksi ruuansulatus toimi.





Olin osastolla leikkauksen jälkeen vielä 5 päivää eli yhteensä 12 päivää. Vaikka vajaa kaksi viikkoa ei olekaan kovin pitkä aika, tuntui silti oudolta olla kotona ja nukkua omassa sängyssä. Täytyi opetella myös kokonaan uudenlainen arki johon sisältyisi käynnit sairaalassa joka päivä. Sintin sain ensimmäistä kertaa syliin vasta, kun hän oli kuusi päivää vanha. Silloin sekä äiti, että lapsi olivat tarpeeksi hyvässä kunnossa siihen. Kenguruhoito on melkeinpä tärkeintä hoitoa keskoselle ja olihan se nyt maailman ihanin tunne pitää omaa lasta sylissä ensimmäistä kertaa. Pieni voipaketin kokoinen rääpäle paidan sisällä lämmittämässä iho ihoa vasten. Yksi kenguruhoidon hyödyistä on siteen ja läheisyyden luominen lapsen ja vanhemman välille ja sen allekirjoitan kyllä täysin. Ehkä vasta siinä hetkessä alkoi hieman edes tajuta olevansa äiti. Omalta osaltani voin sanoa sen, että suurin haaste on ollut juuri se, että vaikka on saanut vauvan, tuntuu turhauttavalta, että hän ei pääsekään kotiin tai edes vierelle synnytyksen jälkeen. Läheisyys jää puuttumaan täysin (ainakin pienillä keskosilla) ensimmäisistä päivistä. Vauva on tavallaan hoidossa koko ajan ja kotona oleva vauvan sänky ammottaa tyhjyyttään ja omassa mielessä kytee ikävä. Kun on kotona, ajatukset ovat sairaalassa ja kun on sairaalassa, miettii mitä kaikkea kotona pitäisi ehtiä tekemään. Alkuviikot olivat vaikeimpia ja kotona piti pidätellä kyyneleitä, kun oli niin ikävä omaa lasta, mutta nyt yli kahden kuukauden jälkeen ikävään on tottunut, eikä se enää hallitse mieltä samalla tavalla. Kotona pystyy keskittymään jo leffan katsomineen ilman, että miettii taukoamatta Sinttiä. Haastavaa oli alussa juurikin se siteen löytäminen, koska keskoseen täytyy luoda aivan eri tavalla side ja kiintymyssuhde kuin täysiaikaiseen vauvaan, joka pääsee rinnalle ja syliin heti. Toki tiedostaa, että keskoskaapissa makoileva pieni rääpäle on oma lapsi, mutta siitä huolimatta ei tunne itseään vanhemmaksi. Jos vauva syntyy raskausviikolla 28+2, lähes kolme kuukautta etuajassa, kaikki tiedostaa, että siinä vaiheessa lapsi ei ole läheskään valmis tähän maailmaan saatika vanhemmat vanhemmiksi. Onneksi kaikki nämäkin jutut ovat jo takanapäin. 





Paljon on ehtinyt kahdessa kuukaudessa tapahtua ja monta tavoitetta on saavutettu. Sintti pääsi aiemmin eroon hengityskoneesta, hän oli niv nava-laitteessa ja sen jälkeen cpap-laitteessa. Happea meni kummassakin noin 30-40%. Hengityskoneessa ollessaan hänen ääntä ei kuullut kurkussa olevan putken takia, joten silloin kun päästiin siitä eroon olisin voinut melkein itkeä ilosta, kun saimme ensimmäistä kertaa kuulla oman lapsen ääntelyn sekä kitinän ja itkun. Kolmen tunnin välein 1ml annetusta maidosta päästiin jo 23ml kahden tunnin välein. Viikko sitten tuli hieman takapakkia, kun Sintillä todettiin infektio, joka johti siihen, että hän joutui takaisin hengityskoneeseen. Tuntui todella pahalta katsoa, kun toinen oli niin kipeänä eikä itse voinut millään tavalla auttaa. Viime viikolla häneltä leikattiin molemmat tyrät ja pieni pala tulehtunutta suolta ja selvisi, että nämä tyrät olivat aiheuttaneet infektion. Nämäkin ovat keskosille tyypillisiä ongelmia. Sintti joutui olla muutamia päiviä ravinnotta, mutta nyt ollaan saatu aloitettua maidot taas uudelleen ja tällä hetkellä menee 15ml kolmen tunnin välein. Taas saatiin huolta ja murhetta ja yöunet jäivät vähäisiksi, mutta leikkauksen jälkeen Sintti on toipunut hienosti ja on taas oma itsensä. En malta odottaa, että hän paranee kunnolla ja päästään taas hengityskoneesta eroon. Eniten odotan kuulevani taas Sintin äänen. Keskoskaapista on myös päästy jo kuukausi sitten avopedille. Vaipan vaihtaminen yms hoidot käy huomattavasti helpommin nyt, kun käsiä voi käyttää vapaammin ja kaapissa olevan kosteuden takia ei tule niin kuuma. 1kg paino on saavutettu jo aikoja sitten ja kohta menee jo 2kg rikki. Tällä hetkellä paino on 1985g ja pituus 40,5cm. Jonin kanssa ollaan opittu tosi paljon keskosista ja varmasti opitaan koko ajan enemmän ja enemmän. Suurimmalta osin Sintin sairaalamatka on mennyt koko ajan tasaiseen tahtiin hyvin ja isoja takapakkeja ei ole tullut, lukuunottamatta tietenkään tuota infektiota ja leikkausta. Meille kerrottiin jo alussa, että keskosille on tyypillistä ylä- ja alamäet ja meidän kannattaa varautua siihen, mutta ihme kyllä me ollaan aikalailla säästytty siltä. Pahin ongelma on koko ajan ollut oikeastaan vain kypsymättömät keuhkot ja siihen liittyvä keskosen vaikea BPD-diagnoosi. Tämä jarruttaa myös kotiintuloa. Päivä kerrallaan mennään kuitenkin eteenpäin ja toivon mukaan tilanne helpottaa pian. Olemme kuitenkin jo varautuneet siihen, että Sintti saattaa kotiutua lisähapen kanssa.





Vaikka sairaalassa ramppaaminen joka päivä onkin raskasta, siitäkin huolimatta, että ilomielin menee omaa lastaan katsomaan, niin ollaan osattu asennoitua siihen, että tämä on meidän arkea tällä hetkellä. Ihan tavallista arkea. Tämä asenne tekee tästä ajasta huomattavasti helpompaa. En osaisi enää kuvitellakaan, että raskaus olisi ollut normaali ja Sintti olisi syntynyt normaalin kokoisena. Myös sairaalan henkilökunta on kehunut jaksamistamme. Tiedostamme myös, ettei keskola-aika kestä loputtomiin ja meille vain sattui tulemaan hieman erilainen vauva-aika kuin muilla. Meillä alkaa samanlainen arki kuin muillakin, sitten kun Sintti pääsee kotiin. Vaikka olisikin ihana saada oma vauva jo kotiin, ei me silti Jonin kanssa edes haluttaisi Sinttiä vielä kotiin. Hänelle sairaala on parempi paikka vielä. Sitten kun kotiutumisen aika koittaa, haluamme ensin olla täysin varmoja siitä, että Sintti pärjää kotona. Kumpikaan meistä ei ole katkeroitunut, että miksi juuri meille piti käydä näin. Toki valehtelisin jos väittäisin ettei ikinä olisi sellaisia kateellisia hetkiä muiden vauva-arjelle ja onnistuneille raskauksille, mutta tämä nyt vain on meidän elämää tällä hetkellä. Äkkiä sitä vain on oppinut hyväksymään sen ja elämään sen kanssa. Meillä on keskolassa maailman rakkain pieni poika, joka vahvistuu ja on päivä päivältä valmiimpi tulemaan kotiin. Täytyy muistaa, että vaikka kuluneet kaksi kuukautta ovat olleetkin suhteellisen pitkät, on se loppupeleissä aika lyhyt aika siihen verrattuna, että kohta saadaan vauva kotiin lopullisesti. Kyllä me molemmat sitä päivää odotellaan malttamattomina, mutta vielä ei ole sen aika. 




♥: Emma