Positiivinen raskaustesti

Meidän uusi vuosi on alkanut ihan rauhallisesti eikä juurikaan olla liikuttu kotoota muualle kuin kauppaan (ja joni tietenkin töihin arkisin). Ollaan katsottu paljon leffoja, ollaan tehty hyvää ruokaa, ollaan syöty herkkuja, ollaan rauhoituttu Vaasan reissusta, ollaan suunniteltu tulevia Vaasan reissuja ja muita viikonloppuja, ollaan levätty, ollaan laiskoteltu, ollaan vietetty melkeinpä kaikki vapaa-aika sohvalla, mutta hei, sohvallakin voi viettää treffejä. (; Emilin kanssa ollaan käyty silmälääkärissä ja neuvolassa. Emilin silmien laseroinnista puhuin tässä postauksessa ja tämä silmälääkärikäynti oli vain kontrollikäynti, jossa katsottiin onko jälki pysynyt hyvänä vai onko silmiin tullut uusia muutoksia. Silmissä ei ollut mitään vikaa ja näkökin oli hyvä, mutta sen tiesin jo sanomattakin, kun Emil on niin tarkkaavainen ja kiinnostunut kaikesta mahdollisesta ympärillä olevasta. Neuvolassa mitattiin paino ja pituus ja mitat olivat tällä kertaa 4070g ja 55cm. Pituutta oli tullut paljon lisää kolmessa viikossa (1cm per viikko) mutta paino ei edelleenkään ollut noussut tarpeeksi. Joni yritti lohduttaa mua, että kuka sen oikean painon ihan oikeasti edes määrittelee ja se on ihan hyvä pointti. Minä, tai mun tietääkseni Jonikaan, ei olla koskaan oltu mitään pulleita vauvoja, joten olisi mahdottomuus, että meidän vauvasta tulisi sellainen. Emil on juuri täydellinen tuollaisena sirona pötkylänä. <3 Syöminen on edelleen ongelma ja välillä tuntuu, että saan jonkun hermoromahduksen sen takia. Se vaikuttaa nykyisin yöuniini, kun jatkuvasti stressaan, että Emil ei syö tarpeeksi. En vain millään enää haluaisi palata siihen nenämahaletkuaikaan :( viime postaukseen sain vinkin alkaa pitää ruokapäiväkirjaa ja sitä oonkin nyt jonkun aikaa pitänyt. En kuitenkaan tiedä helpottaako se yhtään mun stressiä, kun pienet syömismäärät lukee konkreettisesti lapulla. Vai mitä sanotte esimerkiksi tästä viime yön merkinnästä: klo 1 10ml? Tuossa kun pitäisi olla yksi nolla vielä perässä. Keskosen kanssa on haastavaa, kun vuorokaudessa pitäisi syödä tietty määrä sekä ruokavälit pitäisi pitää suht lyhyinä, mutta kun vauvaa ei vaan mitenkään pysty pakottaa syömään ja se taas on ristiriidassa kasvun kanssa. Toivon todella, että tämä syömisongelma on vain väliaikaista, kun kaikki muu menee kuitenkin niin hyvin.

Uuden vuoden takia oon miettinyt paljon mihin suuntaan haluaisin tätä blogia viedä. Tiedän, että blogilla on paljon muitakin lukijoita, kuin vain kavereita ja sukulaisia ja haluaisinkin tarjota kaikille hieman jotain enemmän, enkä aina vain sitä meidän perus arkea. Meidän vauvakupla-arkemme kun ei ole yhtään sen kiinnostavampaa kuin kenenkään muunkaan normaali arki. Myös muista aiheista kirjoittelu antaisi itsellekin motivaatiota päivitellä tänne useammin. Inspiroidun päivittäin kaikennäköisista jutuista, teksteistä ja kuvista, joten ainakaan siitä ei ole puutetta, ehkä enemmänkin kirjoittamiseen löytyvästä ajasta. Pidän mielessä kuitenkin sen, etten halua kirjoittamistahdista tai -tyylistä mitään stressiä, vaan teen tätä omaan tahtiini ja tapaani. Pyrin myös julkaisemaan jutut aina viikolla, koska viikonloppuisin haluan keskittyä ihan vaan meidän perheen yhdessäoloon. Yhden postauksen tekemiseen menee yleensä koko päivä, koska teen tätä pääasiassa vain silloin, kun Emil nukkuu. Myöskään perfektionistin luonteeni perusteella en ole ikinä tarpeeksi tyytyväinen teksteihin tai kuviin tai oikeastaan yhtään mihinkään tähän liittyvään :D Sen takia mulla kestää älyttömän kauan siinä, että saan postauksen siihen kuntoon, että sen voi julkaista. Ulkoasuakin aion jossakin välissä ehkä muuttaa ja muutenkin perehtyä enemmän asetuksiin. Osaako joku esimerkiksi kertoa tällaiselle aloittelijalle miksi koneella blogia lukiessa kuvat näyttävät tarkoilta, mutta puhelimella lukiessa sumuisilta? Vasta, kun niitä painaa, niin ne näkyvät normaaleina. Mitä juttuja sitten voisin tänne kirjoitella? Listasin aiemmin ihan paperille kaikenlaisia ehdotuksia ja tulen esimerkiksi kertomaan hieman enemmän itsestäni, aion esitellä kotimme kuvien muodossa, kerron enemmän Emilin happihoidosta ja miten se vaikuttaa "normaaliin" elämään ja ehkä välillä kirjoittelen myös hieman syvällisempiäkin juttuja. Haluan myös pitää kirjoittamistavan peruspositiivisena. Blogin kommenttikenttään, facebookiini tai instagramiini voi myös ehdotella postausaiheita, jos jollakin siellä ruudun toisella puolella tulee jotain ehdotuksia mieleen :) Instagramiin päivittelen muuten myös arkeani suhteellisen useasti, paljon useammin kuin blogia ja minut löytää sieltä nimimerkillä emuuuy.

Joku varmaan säikähti tuota otsikkoa ja voisin ehkä vähän valottaa paremmin mitä sillä tarkoitin. Eli en ole siis todellakaan raskaana, vaan otsikko tuli ihan siitä, että tasan vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin. Olin vitkutellut sen tekemistä varmaan yli viikon ja lopulta Joni sai mut tekemään sen. Meidän oli tarkoitus mennä saunaan sen jälkeen ja testin tekeminen piti saada vain alta pois ennen sitä. Jotenkin odotin tikkuun vain yhtä viivaa, siis ihan siitä syystä, että en uskonut siihen tulevan kahta viivaa, eihän mulle mitään niin iloista asiaa voisi tapahtua. En meinannut millään edes uskaltaa katsoa sitä tulosta. Kaksi viivaa siihen kuitenkin piirtyi ja olimme molemmat Jonin kanssa hieman puulla päähän lyötyjä, kun ei tarkkaan tiennyt mitä tämä muutos tulee olemaan ja miten tästä edetään. Vaikka olimme olleet sillä ajatuksella matkassa, että vauva tulee jos on tullakseen ja mitään stressiä ei siitä asiasta oteta, niin olihan se silti aika uskomaton tunne, että hei tapahtuuko tämä oikeasti meille. Saunassa istuimme hiljaa ja varmasti molempian päässä vaan sinkoili kysymyksiä. Miten tämä vaikuttaa meihin ja loppuelämäämme, millaisia vanhempia meistä tulee, mitä kaikkea täytyy ostaa ja tietenkin se pakollisin ajatus: mitä kaikki muut tästä ajattelee? Päätimme, että molemmat saa kertoa yhdelle kaverille raskaudesta, niin, että on edes joku jolle voi purkaa ajatuksia. Muille kerrottaisiin vasta, kun raskausviikkoja olisi niin paljon, ettei alkuraskaskauden keskenmenoriskiä enää olisi. Olisi ollut kamalaa ensin kertoa ilouutinen ja seuraavassa hetkessä kertoakin, ettei mitään vauvaa enää ole. Itse aloin tosiaan varmaan ensihetkistä asti pelkäämään keskenmenoa, enkä tarkkaan edes tiennyt mistä se pelko kumpusi. Varmaan siitä, että kun kerrankin itselle tapahtui käytännössä maailman paras asia, niin tuntui siltä, että se onni otettaisiin multa kuitenkin pois. Ehkä hieman pessimistinen ajattelutapa (tai ehkäpä ihan vain omasta elämästä kokemusten kautta opittu), mutta ajattelen omalla kohdallani yleensä, että jos oon liian onnellinen, se onni tullaan ottamaan multa pois. Stressasin ihan älyttömästi sitä keskenmenoa ja tietenkin stressasin jopa sitä, että tämä stressaaminen tulee lopulta aiheuttamaan koko keskenmenon. Vasta sen jälkeen kun viikkoja oli tarpeeksi kasassa, osasin hieman rauhoittua. Jossain vaiheessa keksimme, että isälläni on maaliskuussa 50v synttärit ja mikä voisikaan olla parempi lahja, kuin kertoa ensimmäisestä lapsenlapsesta. Päätimme siis pysyä hiljaa sinne asti ja kertoa kaikille vasta silloin. Hyvin paljon mahdollista, että tällainen salailu ei olisi onnistunut, jos olisimme asuneet Vaasassa. Maaliskuussa sitten paljastimme kaikille totuuden ja muistaakseni olin silloin viikolla 15 tai 16. Ihan turhaan oltiin myös jännitetty mitä meidän vanhemmat tai kaverit sanoo. Kaikki olivat iloisia meidän puolesta. Osalle ei tullut asia edes yllätyksenä, mutta osalle taas tuli ihan täytenä yllätyksenä. Itseä jännitti ehkä eniten olla se kaveriporukan ensimmäinen äiti, mutta ihan hyvin kaikki on sujunut ainakin tähän mennessä. Tähänkin tosin vaikuttaa se, että kaikki kaverit asuu Vaasassa ja meidän elämä on Turussa. Tottakai sama pessimistiluonne mietti myös sitä, että vaikka kaikki päällisin puolin oli iloisia meidän puolesta, niin moniko puhui pahaa selän takana. Tuosta maaliskuun ilouutisen kertomisesta ei mennyt kauankaan, kun kaikki alkoikin hajota kasaan. Testin tekemisen jälkeen en ikimaailmassa olisi uskonut millainen matka tuosta raskaudesta oikeasti tulee. Ainahan kaikki toivoo sitä, että lapsi on terve ja kaikki sanovat sen olevan pääasia. Aikamoinen kliseinen lausehan se on, mutta ihan täyttä totta. Vaikka sitä alkuraskaudessa toitotti itselleen, niin en usko, että ihan täysin uskoin siihen tai ajatellut kuinka tärkeää se loppupeleissä on. Vasta sen jälkeen, kun saimme huonoja uutisia kerta toisensa jälkeen, eikä mitään takeita terveestä lapsesta ollut, oppi tuota lausetta arvostamaan ihan täysin eri tavalla. Kaikkien pelotteluiden jälkeen vieressäni nököttää kuitenkin täysin terve lapsi, koska en laske tuota happihoitoa sairaudeksi, koska siitä kuitenkin pääsee vielä jonain päivänä eroon. Elämä on ihmeellistä vai mitä. :)

Muistoja maaliskuulta.

♥: Emma

You never know how strong you are until being strong is the only choice you have

Moikka taas! Pahoittelut hiljaiselosta, kyllä täällä elossa ollaan, mutta mulla vaan ei ole oikein ollut jaksamista viime aikoina kirjoittaa. Niinpä nyt tuleekin hieman pidemmältä ajalta kuulumiset. Huomasin myös, että edellisessä postauksessa Sintillä oli vielä nenämahaletkukin paikoillaan. Postauksen julkaisemisesta ei tainnut kauaakaan mennä, kun hän omatoimisesti päätti, että pärjää ilman sitä ja repi koko letkun irti jo toistamiseen. Aluksi stressasin paljonkin miten Sintti pärjää ilman sitä ja miten hän syö ja sitä mukaa myös kasvaa, mutta tähän mennessä on kaikki ainakin sujunut ihan hyvin. Välillä on joitakin päiviä, kun hän syö huonosti, mutta niin kai meillä kaikilla on. Myönnän, että edelleen on päiviä jolloin otan vähän liikaakin stressiä siitä, jos Sintti ei mielestäni syö tarpeeksi. Pakottaakaan ei voi, koska silloin koko syömisestä tulee ongelma. Pitäisi kai opetella rentoutumaan ja olla tyytyväinen, että Sintti edes kasvaa, vaikka kasvu ei olisikaan aina sitä tarvittavaa 20-30 grammaa päivässä.

Joulukuun puolessa välissä Sintti pääsi elämänsä ensimmäiselle pidemmälle automatkalle, kun lähdettiin Vaasaan, josta ollaan Jonin kanssa molemmat kotoisin. Tarkoitus oli siis pitää Sintin ristiäiset siellä, kun suurin osa sukulaisistamme asuu kuitenkin siellä tai siinä lähialueilla. Meno- sekä paluumatka sujui hyvin ja Sintti nukkui suurimman osan automatkasta. Pientä kitinää alkoi olla loppumatkasta, mutta se on aika ymmärrettävää, eihän paikoillaan ole kiva olla niin kauaa. :) Itse stressasin miten Sintti suhtautuu isoon ihmislaumaan ja pysyykö hän tyytyväisenä pitkän päivän. No, hän yllätti ja oli nätisti koko päivän eli ristiäiset menivät sen takia mielestäni tosi hyvin. Meillä oli oikein ihana pappi ja kasteessa Sintti sai nimen Emil Väinö Viljami. Kun aikoinaan jouduin sairaalaan viikkoa ennen Emilin syntymää, meitä pyydettiin keksimään nimi valmiiksi siltä varalta, että vauva joudutaan hätäkastamaan. Olimme hieman miettineet raskauden aikana nimiä, mutta tuli se silti hieman yllättäen, että jaa nytkö se nimi täytyy jo keksiä. Nimi ei kuitenkaan vielä silloin virallisiin papereihin mennyt, vaan keskolassa oli käytäntö, että he haluavat kutsua vauvaa nimeltä ja se kuulemma helpottaa vanhempienkin jaksamista arjessa, kun vauvalla on joku nimi millä kutsua häntä. Nimen olisi siis saanut vielä vaihtaa siinä vaiheessa, kun laitoimme viralliset paperit maistraattiin parin kuukauden sisällä syntymästä. Emiliä oltiin kuitenkin mietitty jo raskausaikana ja kun vauvaa alkoi syntymästä asti kutsua sillä nimellä ja se alkoi tuntua luontevalta, olisi tuntunut oudolta muuttaa se. Vaikka Emil onkin vanha suomalainen nimi, pidän sitä kuitenkin enemmän ruotsinkielisenä nimenä. Itse olenkin aina pitänyt enemmän ruotsalaisista ja kansainvälisistä nimistä kuin perus suomalaisista. Meidän täytyi myös keksiä nimi, joka sopii yhteen Jonin ruotsinkielisen sukunimen kanssa ja Emil oli juuri sellainen. Väinö tulee mun suvusta ja Viljami oli vain kiva nimi Väinön perään, koska halusin vauvalle kolme nimeä. Kokonaisuudessaan ristiäisreissu sujui oikein hyvin. Emil nukkui hyvin yöt, mutta syömisen kanssa oli ongelmia, kun hän selkeästi reagoi, kun poikettiin normaaleista arkirutiineista. Pääasiassa matkasta jäi hyvä muisto ja onhan se hyvä, että kaikki meni hyvin, koska joudumme kuitenkin ravaamaan aika usein tuota Turku-Vaasa-väliä.

Ristiäisten jälkeen seuraavalla viikolla kävin Emilin kanssa kontrollikäynnillä tyksin sydän- sekä happipolilla. Sydämessä ei näkynyt mitään vikaa tai muutakaan happihoidon aiheuttamaa kuormitusta ja hyvä niin. Paino oli 3740g ja pituus 52cm. Painokäyrä ei nouse yhtä tasaisesti kuin pituuskäyrä, joka menee jyrkästi noususuunnassa. Tarvittavaa 20-30 grammaa päivässä paino ei ollut noussut, mutta kaikki näyttää kuitenkin hyvältä nihkeästä painonnoususta huolimatta. Lääkärikin sanoi, että pääasia on, että paino kuitenkin nousee. Myös fysioterapeutti tutki Emilin ja antoi kehuja hyvästä kehittymisestä.

Jouluksi lähdimme taas Vaasaan ja ainakaan alkureissu ei mennyt ihan niin kuin olimme suunnitelleet, kun mun vanhemmat olivat sopivasti vatsataudissa. Joulun siis vietimme Jonin vanhemmilla ja olihan se toisaalta kivakin, ettei tarvinnut ravata kahden paikan väliä ensimmäisinä neljänä päivänä. Uskalsimme siis vasta joulun jälkeisellä viikolla mennä mun vanhemmille, jossa normaalisti yövymme. 27. päivä Emil täytti jo puoli vuotta ja en voi uskoa, että aikaa menee niin nopeasti. Juurihan tuo natiainen syntyi. Joulun jälkeen pääsimme myös ensimmäisen kerran Emilin kotiutumisen jälkeen kahdestaan Jonin kanssa syömään ja leffaan, kun Emil jäi mummilaan hoitoon siksi aikaa. Vaikka omaa aikaa ei ollut vielä ehtinyt kaivata, kun Emil on vasta vähän yli kaksi kuukautta ollut kotona, niin kyllä sen huomasi, että oli ollut sen tarpeessa ja se teki meille hyvää. Meillä kun ei ole Turussa mahdollisuutta kahdenkeskiseen aikaan, niin nyt se täytyi käyttää hyväksi. Vaikka perhettä ja kavereita onkin aina ihana nähdä pitkästä aikaa, on nuo Vaasan reissut aina sellaistakin juoksemista paikasta toiseen, että rentoutuminen on kaukana. Tälläkin reissulla jouluaatto taisi olla ainoa päivä, kun ei tarvinnut, kuin vain olla. Meillä on päivät suunniteltu tunnin tarkkuudella, mitä milloinkin tehdään ja kenen kanssa ja kyllä se on ihan älyttömän stressaavaa. Mitenkään ei pysty aina miellyttämään kaikkia ja siitä tulee tosi huono omatunto. Viime maanantaina, kun pääsimme kotiin niin tuntui, että pystyi taas hengittämään kunnolla, kun tiesi, että nyt ei tarvitse tehdä mitään, vaan saa vain olla. Vielä alkuvuonna teimme viikonloppureissujakin Vaasaan, mutta enää meidän ei kannata sellaisia tehdä, kun siinä on tosiaan vain lauantai päivä aikaa tehdä jotain ja Emil menee ihan sekaisin, kun rutiineista poiketaan. Nykyään teemmekin mielellään ainakin viikon reissuja, kun silloin ehtii tekemäänkin edes jotain ja Emil ehtii siinä ajassa tottua jo hiukan erilaisiin rutiineihin. Kaikkihan tehdään nykyään tuon pienen ehdoilla ja niin sen pitääkin mennä.

Uuden vuoden vietimme kaveriperheen luona, joilla on myös alle vuoden ikäinen lapsi, joten uusi vuosikin meni lasten ehdoilla rauhallisesti. Miehet toki joi vähän, mutta naiset pysytteli limsassa. Olisimme saaneet Emilin hoitoonkin ja voineet itse lähteä rilluttelemaan, mutta sen verran on Emilin syntymä muuttanut mua, että juominen ei vielä kiinnosta. Se ei myöskään olisi enää samanlaista rentoutumista ja hauskanpitoa kuin ennen, koska Emiliä ei seuraavana päivänä kiinnostaisi, vaikka äidillä olisi kuinka kova krapula, vaan hän vaatisi ihan samanlaista hoitoa, kuin jokaisena muunakin päivänä. Krapulassa kitisevän lapsen huuto ei oikein innosta mua ja siinä on jo tarpeeksi motivaatiota pysyä selvänä. Uutena vuotena tulikin vuosi tipatonta täyteen ja saa nähdä kauanko se jatkuu vielä. Ainakaan vielä ei ole hinkua "pilata" sitä. 

Kun alan miettiä vuotta 2016, mulla tulee ensimmäiseksi mieleen sana ahdistava. En ole ikinä ennen elänyt niin kauan putkeen niin stressaavaa ja ahdistavaa aikaa, kuin mitä vuonna 2016 ja mua alkaa aivan kurkusta kuristamaan, kun mietin viime talvea ja kevättä, kun ei tiennyt mitä tapahtuu. Olin silloin niin ahdistunut ja masentunut, että pelkkä kaupassa käynti riitti aiheuttamaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja en ihan paniikkikohtauksiltakaan välttynyt. Halusin vain pysyä kotona neljän seinän sisällä turvassa, vaikka välillä tuntui että seinätkin kaatuvat päälle, enkä saa kunnolla happea. Vaikka vuosi on ollut raskain ja stressaavin ikinä, niin se on samalla ollut myös onnellisin ikinä. Koko elämä muuttui ja asiat sai uuden tärkeysjärjestyksen. Mun suurin haave toteutui ja sain oman perheen. Halusin aina salaa ensimmäisen lapsen viimeistään 25 vuotiaana ja eilen teki mieli vetää rasti ruutuun, kun täytin 25 ja vierellä oli ihana mies ja pieni vauva. Vuosi on tehnyt musta vahvemman ja onnellisemman kuin ikinä ennen ja siitä voin kiittää pelkästään Jonia ja tuota minimiestä, joka tälläkin hetkellä tuhisee mun vieressä. Mikään ei mene tai tule menemään mun elämässä noiden kahden edelle. Ilman Jonia en olisi myöskään ikinä selvinnyt näinkään täysijärkisenä tästä vuodesta. Vastoinkäymiset kääntyi lopulta voitoksi ja vahvisti meidän suhdetta entisestään. Päinvastoinkin olisi ihan hyvin voinut käydä, koska uskaltaisin väittää, että mikään ennestään jo hataralla pohjalla oleva parisuhde ei tällaista olisi kestänyt. Tosiystävät pysyi myös vierellä, vaikka elin elämäni vaikeimpia aikoja. Oon todella huono puhumaan vaikeista asioista muille ja yleensä pidänkin pahan olon sisälläni, koska en halua vaivata muita omilla ongelmilla. Onneksi kuitenkin edes välillä avauduin joillekin ja mua jaksettiin kuunnella. Vuosi opetti paljon kiitollisuutta. Nykyään osaa iloita enemmän pienistä jutuista, eikä asioita pidä todellakaan enää itsestäänselvyyksinä. Kun joku nykypäivänä kysyy mitä meille kuuluu, tunnen kiitollisuutta ja sanon, että tosi hyvää. Vielä keväällä en olisi todellakaan sanonut tai tuntenut niin. Emil on kiltti lapsi ja ollaan päästy keskola-ajan jälkeen helpolla kotona. Välillä hänellä on kiukkukohtauksia, mutta niinhän se taitaa äidilläkin olla. :D Joku saattaa kauhistella noita happiviiksiä ja happipullon raahaamista matkoilla, mutta me ollaan jo niin totuttu niihin, ettei se vaivaa yhtään. Kukapa olisi oikeasti kesällä edes uskonut, että päästään tähän pisteeseen missä nyt ollaan. Tästä on hyvä aloittaa vuosi 2017. 

"You never know how strong you are until being strong is the only choice you have." 
- Bob Marley

♥: Emma