#maailmankeskoslastenpäivä

Eilen vietettiin maailman keskoslasten päivää. Itse en tiennyt, että sellaista päivää on edes olemassakaan, mutta onhan noita kaiken näköisiä muitakin päiviä olemassa, joten miksi ei sitten keskosillekaan olisi. Jos totta puhutaan, niin vielä puoli vuotta sitten tuo päivä ei olisi merkinnyt mulle mitään, mutta nyt tilanne on aivan toinen. Päivä laittoi mut muistelemaan paljon Sintin alkutaivalta. Herkistyin monta kertaa päivän aikana ja jaksoin ihmetellä ja iloita tuosta vieressä makaavasta pikku taistelijasta, joka halusi näyttää meille kaikille, että rankka alku ei ole este millekään. Muistan ikuisesti sen hetken, kun lähes tulkoon shokissa näin Sintin ensimmäistä kertaa. En tajunnut yhtään kuinka pieni hän on, vaan kiinnitin vain huomiota auki oleviin silmiin, miten sillä voi olla edes silmät auki? Yritin toitottaa itselleni, että siinä oli mun vauva, mutta ei se meinannut millään mennä mun järkeen. Onko mulla nyt vauva? Oonko mä nyt äiti? Onko meillä nyt vauva? Ollaanko me nyt vanhempia? Mun vauva. Meidän yhteinen vauva. Ihan oikeasti. Vauva, joka oli puoli vuotta asunut mun mahassa. Vauva, jonka potkut olin tuntenut jo viikkoja. Vauva, jolle mielessäni välillä juttelin. Vauva, josta olin jo vuosia haaveillut. Vauva, jota saisin helliä ja pussailla niin paljon kuin haluaisin. Vauva, jota rakastaisin maailmassa eniten. Tuo pieni sisupussi osoitti luonteensa lujuuden ensihetkistä lähtien. Hän ei joutunut edes hengityskoneeseen aluksi, vaan vasta samana päivänä myöhään illalla. 

Sintti muutaman tunnin ikäisenä.

Kahteen ensimmäiseen päivään en edelleenkään voinut ymmärtää, että keskoskaapissa makoileva pieni mytty on meidän oma, enhän edes nähnyt häntä kunnolla, koska makasin itse toipilaana sängyssä. Sintin huoneessa humisi tasaisesti hengityskone ja välillä kuuluvat piippaukset ilmoittivat hetkellisestä pulssi- tai saturaatiolaskusta. Huoneessa ja keskoskaapissa oli hämärää, koska keskosille halutaan pitää lämpöisessa kaapissa mahdollisimman kohdunomaiset olot. Huoneessa ei saanut puhua kovaa ja vauvan annettiin olla mahdollisimman rauhassa. Kerralla tehtiin useampia hoitoja/toimenpiteitä, esimerkiksi annettiin maito ja vaihdettiin vaippa. Hoitovälit annettiin vauvan olla rauhassa. Itse tajusin Sintin pienuuden vasta parin päivän päästä syntymästä, kun pystyin ensimmäistä kertaa seisomaan. Tiesin ja tunsin, että se pieni rääpäle on oma, mutta ajatus tuntui silti vieraalta. Olin myös odottanut pientä ja söpöä minikokoista vauvaa, kuin pienempää kopiota täysiaikaisesta vauvasta, mutta näky oli kaikkea muuta. Sintti oli pieni ja hento ja vaikutti erittäin heikolta, ihan kuin hän menisi rikki pelkästä kosketuksesta. Iho oli tumma ja ohut, verisuonet loistivat ihosta läpi ja kylkiluut paistoivat kyljistä läpi. Oli hänellä sentään kaikki minisormet ja varpaat tallella, mutta hän oli niin pieni, että iho ei paljon näkynyt kaikkien johtojen alta. Vaippakin oli niin iso, että Sintti melkein hukkui siihen, vaikka vaipan koko vastasi kooltaan lähinnä pieneltä naisten pikkuhousunsuojalta. Suoraan sanottuna Sintti näytti enemmän avaruusoliolta, kuin vauvalta. Miksi kukaan ei ollut varoittanut mua tällaisestä? Hänen käsivarret olivat mun etusormen paksuiset ja kämmen sormenpään kokoinen. Miten tuosta voisi ikinä kasvaa oikean kokoista vauvaa? Olinhan mä mielessä kuvitellut kuinka pieni 500 grammainen voisi olla, mutta en todellakaan odottanut, että se ihan noin pieni olisi. 

Sintti kahden päivän ikäisenä.
Muistan hämmästelleeni, että miten noin pienellä voi olla edes hiuksia päässä.

Vasta kuudentena päivänä sain Sintin ensimmäistä kertaa syliin ja vasta silloin ja siitä hetkestä asti Sintti alkoi tuntua todelliselta. Silloin sen pienuudenkin vasta kunnolla tajusi. Tuntui, kuin olisi jotain tosi pientä kissanpentua pitänyt sylissä. Sintin pääkin mahtui tissien väliin sopivasti. Alkoi pitkä taival sairaalassa ja meidän arki muuttui täysin. Ei ollut muuta, kuin vauva ja mielessä ei pyörinyt juuri koskaan mitään muuta. Tunsin tosi huonoa omaatuntoa, kun en enää samalla tavalla jaksanut vastailla esimerkiksi kavereiden viesteihin, mulla ei vaan yksinkertaisesti riittänyt jaksaminen siihen. Mulla ei ikinä ollut käynyt edes mielessäkään, että juuri meidän kohdalle voisi osua keskosuus. Ainahan sitä ajattelee, että kun tulee raskaaksi, kaikki menee hyvin ja lapsi syntyy terveenä ilman minkäänlaisia ongelmia. Eihän muuta vaihtoehtoa edes ole. Ikävä kyllä, aina se ei mene niin. En mä tajunnut ennen Sinttiä edes ajatella mitään keskosia, vaikka itsekin oon syntynyt melkein kuukauden etuajassa, eli myös itse olen keskonen. Mutta mitä ne keskoset oikeasti edes ovat? Pieniä vauvoja jotka asuvat kaapissa? Kai ne yli kaksi kiloa painavat? Voiko muka alle kaksikiloinen selvitä edes hengissä? Meillä alkoi kuitenkin nopeasti tieto karttua ja jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen, se ei enää olisi niin pelottavaa. Nyt tietäisin esimerkiksi, että jokaista koneesta tulevaa ääntä ei tarvitse aluksi säikähtää. Nykyään tiedän, että keskoseksi lasketaan alle 2500g painava, sekä ennen 37 raskausviikkoa syntynyt. Sitten on vielä erikseen pikkukeskoset, jotka ovat alle 1500g painavia. Vuosittain suomessa kaikista syntyneistä vauvoista noin 1% syntyy alle 32 raskausviikolla tai on alle 1500g painoisia pikkukeskosia. Miten tuolla todennäköisyydellä se voi sattua juuri meidän kohdalle? Kun mulle kerrottiin aiemmin ultrassa, että meidän vauvan painoarvio on 540g, olin täysin varma, etten ikinä saisi häntä elossa syliini. Eihän niin pieni voisi ikimaailmassa selvitä. En uskaltanut edes kysyä, onko meidän vauvalla mitään mahdollisuuksia selvitä, koska pelkäsin niin paljon sitä vastausta. Kuvittelin myös mielessäni, kuinka ankea paikka keskola olisi. Elämä olisi siellä varmasti yhtä itkua, surua ja pelonsekaisia ajatuksia. Pelkkä ajatus keskolasta masensi. Kun sinne keskolaan sitten jouduttiin, huomasin hyvin äkkiä, että paikka oli kaikkea muuta, kuin olin kuvitellut. Siellä naurettiin paljon milloin millekin, koko henkilökunta eli mukana jokaisen lapsen eri vaihetta ja olivat vanhemmille tukena jokaisena päivänä. Elämä siellä ei tosiaankaan ollut niin vakavaa, kuin olin kuvitellut. Siellä ei keskusteltu pelkästään vauvojen asioista, vaan ihan mitä mieleen vain sattui juolahtamaan, ihan niin kuin puhuisi jollekin omalle kaverille. Sintillä oli neljä omahoitajaa, joista jokaisesta tuli meille läheinen. Toki täytyy muistaa, että kaikkien kohdalla ei käy niin hyvä tuuri, kuin meillä ja heille keskola on juuri se mun aiemmin kuvitteleva ankea ja surullinen paikka. Mulla tulee itku pelkästä ajatuksestakin miten huonosti tässä olisi voinut oikeasti käydä.

Sintti kolmen päivän ikäisenä.

Ensimmäiset päivät ja viikot on mulla hieman sumussa, mutta jotain asioita ja tunteita siltä ajalta kyllä muistaa vielä. Sintti osoittautui luonteeltaan melkoiseksi itsepäiseksi jääräpääksi. Jos hän jotain mieltä asiasta oli, hän ilmaisi sen erittäin selvästi. Voitteko kuvitella! Pieni 500 grammainen rimpula, miten sellaisella voi olla niin paljon omaa tahtoa. Hengityskonetta hän inhosi ja hän ei painanut edes kiloa, kun ensimmäisen kerran pikku käsillään repäisi hengitysputken irti. Tämä tapahtui kaksi kertaa sairaalaolon aikana. Tiedättekö niitä virkattuja mustekaloja, jotka on tehty keskosille? Niiden tarkoitus on, että keskonen pitäisi mustekalojen lonkeroista kiinni mielummin kuin johdoista, mutta jostain kumman syystä niitä johtoja ja letkuja on vain paljon kivempi repiä. Sintti oli mahassa erittäin touhukas ja se näkyi myös keskoskaapissa ja näkyy myös edelleen tänäkin päivänä. Muistan ikuisesti kuinka ne pienet narukädet vispasivat ilmaa keskoskaapissa. Edelleenkin Sintti on harvoin niin rauhassa, että vain makaisi hiljaa paikallaan. Oikeastaan vain silloin, kun hän nukkuu sikeästi. Aina kuuluu vähintään jotain ääntelyä tai juttelua, tai sitten muuten vain ei kauaa pysytä paikallaan. Taitaa tulla aikamoinen vilpertti ja vaahteramäen Eemeli kun tuosta hieman kasvaa, pitäisiköhän olla huolissaan? :D 

Näin hienosti meillä kannatellaan jo hetken aikaa päätä!

Vaikka voisi kuvitella, että me murehdittaisiin täällä kaiket päivät Sintin keskosuutta, niin tilanne on aikalailla toinen. Jaksan päivittäin iloita ja ihmetellä tuota sisupussia ja siitä miten rakas se on. Keskosuus on mulle ainakin opettanut kärsivällisyyttä (Joni saattaa olla tästä eri mieltä :D), en voi enkä saakaan olettaa, että Sintti esimerkiksi kasvaisi ikäistensä tasolle samantien tai oppisi jonkun taidon samassa tahdissa muiden kanssa. Meillä iloitaan Sintin omista kasvu- ja kehittymisetapeista ihan samalla tavalla, kuin muutkin vanhemmat tekevät. Väitän myös, että keskosuus on meille molemmille opettanut mikä on elämässä tärkeää ja itse yritän ainakin (taas Joni saattaisi olla tässä kohtaa eri mieltä :D) olla murehtimatta jotain pikku asioita, millä ei loppupeleissä ole mitään väliä. Kun on saanut pelätä oman lapsen menettämistä, tuntuu kaikki sitä pienemmät omat ongelmat aika turhanpäiväisiltä nykyään. Kuinka pinnallinen sitä onkaan ennen ollut. Tietenkään en vähättele tai vertaile muiden ongelmia siihen, mitä me ollaan saatu kokea, kaikki ongelmat on ihmisille juuri niin isoja, kuin ne sillä hetkellä tuntuvat, mutta itse oon pyrkinyt ja aion jatkossakin pyrkiä siihen, etten narisisi enää (ainakaan niin paljon kuin ennen :D) mistään pienistä jutuista. Joulukuisia ristiäisiä odotan eniten siitä syystä, että muutkin näkevät, että meidän poika on ihan tavallinen vauva, muuta eroa ei ole kuin happiviikset, joista päästään ajan kanssa eroon sekä pienempi koko verrattuna muihin saman ikäsiin. Keskosuus ei ole sairaus ja keskonen voi syntyä kenelle vain, ulkonäkö ei liity siihen millään tavalla. Meitä ei tarvitse sääliä tämän takia, meillä on kaikki aivan hyvin. Kuten myös aiemmin olen täällä sanonut, tuntuu Sintin keskola-aika kuitenkin aika kaukaiselta ajatukselta jo. Ihmettelen sitä paljon, koska se kuitenkin oli osa meidän jokapäiväistä elämää niin pitkään. Itse olen ja tulen aina olemaankin ikuisesti kiitollinen TYKSin henkilökunnalle Sintin hyvästä hoidosta. Ilman osaavaa henkilökuntaa, Sintti ei varmastikaan täällä enää olisi. Paljon moititaan julkista terveydenhuoltoa, mutta ainakin suomessa keskosten hoito on huippuluokkaa. Ja monessako muussa maassa on niin, että vaikka lapsi on kuukausia sairaalahoidossa, täytyy hoitomaksu maksaa vain viikolta? Tuskinpa hirveän monessa. Joka päivä ihmettelen sitä, miten pienestä elämä voi lähteä ja miten siitä 500 grammaisesta pienestä rääpäleestä on kasvanut jo melkein kolme ja puoli kiloinen vauva, meidän pieni ihme <3

Tähän loppuun laitan vielä pari vertailukuvaa: 

7.7.16 Sintti puolitoista viikkoa vanha.

18.11.16 Sintti tänään lähes 5 kuukautta vanhana.

Kivaa viikonloppua kaikille!

♥: Emma